jolloin olin voittanut sen tekniikkamestaruuden joka taas oli taannut paikan edustusjoukkueessa joka taas oli nyt minulla alkoi vähän viirata se oli ollut vuosi 71 ja tammikuu nyt sen näen, silloin kun se yksi hautausurakoitsijan näköinen isäpuoli oli ilmaantunut ovemme taakse, Pate, kirvesmies vaikkei mikään kirvesmies ollutkaan koska Saarinen oli ollut kirvemies, Aarne, äidin suuri ihanne, rehellinen siksi ihailtu toisin kuin Virolainen joka oli ollut ketkale ja miksi juuri silloin oli Musta Haukka alkanut tsemppamaan, vaikeaa muistaa, kautta Al Caponen kalvosinnappien vaikeaa muistaa mutta jotakin…äidin väsymys, yrittäminen…

 

Aikani kuluksi lueskelin yhdestä lehdestä juttua missä kehuttiin miten moninaisiin syrjäytymisen ja elämän rikkonaisuuden ongelmiin joutuneita ihmisiä saatettiin juuri sellaisessa paikassa auttaa moniammatillisen osaamisen ja asiantuntevan henkilöstön avulla. Olin melkein ilahtunut paikasta vaikka ovensuussa koettu tärinä vielä häiritsikin. Tosin se hörökorva ei kyllä vastannut kuvaa moniammatillisesta osaamisesta, enemmänkin se tuntui keskittyneen naismaiseen vittuiluun. Vaikka mistä minä tiesin miten moniammatillista osaamista se naisena olo sitten vaati.

- Haetko sinä tosissasi töitä, lääkäri kysyi heti ensimmäiseksi kun olin päässyt sen eteen istumaan.

 Niin kuin ne olisivat jossakin aamupalaverissa päättäneet, että tämä on oikea asenne työttömän kohteluun. Lievää provokaatiota, ärsyttämistä, kepillä sohimista mutta etäältä kuin ei oikein olisi tiedetty minkälaisen ihmisaineksen kanssa sitä ollaan tekemisissä vaikka kuinka joku työministeriön tutkija olisi selvittänyt ,että tämä 90-luvun laman jälkeen työttömäksi jäänyt joukkio sisälsi enimmältään ihan normaaleja, työkykyisiä suomalaisia. Mutta eihän sitä koskaan voinut tietää.Blogissani olin kepittänyt moista tutkijaa urakalla ja ihmetellyt, että saatettiinko ministeriössä pitää töissä niin epäpäteviä ihmisiä että niiltä meni kymmenen vuotta moisen asian selvittämiseen vai oliko jonkun suurten ikäluokkien edustajan nenään alkaa tuoksahtaa vanhainkodin puunattujen lattioiden tuoksu vaippapaskojen kera ja sitä myöten huoli siitä että missä  se äiti äiti pyyhkimään pyyhkimään hahmo silloin majailisi kun tämä akuutti ongelma Liisan ja Matin päälle hyökyi kuin muinainen höyryveturi. Eikä oikein se Forssan puoluekokouksen muisteleminenkaan saanut niitä paskavaippoja liikenteeseen. Suureelliseltahan se kuulostaa, nyt kun asiaa muistelen mutta syksyllä olin niin täpinöissäni, että en erikoisemmin perustanut miltä mikin kuulosti ikään kuin olisin uskonut ,että joku jopa noteeraa mielipiteeni joita nettiin syydän vaikka olihan niillä ainakin merkitystä minulle, sen nyt ymmärrän vaikka siinä tuota lääkärin kysymystä äimistellessäni saatoin taas käydä pääni sisällä tuota samaa jaakobinpainia kuin koko sen syksyn – että loukkaantuako vai miten suhtautua koko kysymykseen, edessänihän istui virallisen yhteiskunnan edustaja, lain ja järjestyksen tulkki jonka kaiken järjen mukaan piti tietää asiat paremmin kuin minun. Joka vain hyvää hyvyyttään surkean asemani tiedostaen koetti kaikin voimin auttaa minua, surkeaa, epäluuloista narsistia.

                      Ollakko vai eikä olla, kas siinä pulma johon Musta Haukka taas törmäsi elämänsä pikataipaleella niin kuin olisi kokenut tuon ikävän kysymyksen lähinnä poikittaisena mailana kylkiluissaan ja ruvennut katsastamaan tuota pöydän toisella puolen istuskelevaa naista kuin vihamiestään. Ellei regressoitumaan taipuvainen mieli sitten vähän ihmetellyt tuota naisen muuttumista mieheksi siinä semanttisessa hälinässä, joka sille syksyä oli alkanut muovaantua päähäni aivan kuin noiden mattokasojen muistoksi siinä kun olin Suomi-Soffan kylttiä lamaantuneena katsastellut äidin papattaessa omiaan vaikken aivan tarkalleen olisikaan ymmärtänyt, mitä tekemistä mattokasoilla, Mustalla Haukalla ja kaikella sillä ylipäänsä oli keskenään.

                      Tökkiä työttömiä kepillä kuin häkissään epäluuloisesti pälyileviä eläimiä.Että miten se reagoi tämä syrjäytynyt, mariginalisoitunut, yhteiskunnan karkeloista ulos tippunut yksilö. Onko herkkäkin vetämään pussillisen Jalostajan pakasteherneitä nokkaansa. Pihalla kaikesta kuin tamponin naru. Pihalla kuin polkupyöräteline. Pihalla kuin pihalla. Pihalla kuin laskitörppö.

- Vittuiletsä, pamautin saman tien ja lauseen mausteena saattoi olla sen vartijan aiheuttama hiljaisen raivokohtauksen tapainen reaktio. Sen verran olin improa yhdellä työllisyyskurssilla opetellut, että spontaanit reaktiot sujuivat vaivatta. Musta Haukka oli puhunut, ugh, kautta Caponen kalvosinnappian, mulle ei akat ruvenneet vittuilemaan, minä perkeleen tissikukkulan timanttikingeinä ne nämä virkahaahuilijat oikein itseään pitelivät.

                      Lääkäri tuijasi minua reagoimatta mitenkään. Provosoida piti mutta ei saanut provosoitua.

- Ihan asiallisesti kysyn..

                      Ihan niin vitun asiallisestihan sä kysyt, just…Niin vitun asiallisesti ku ämmät ylipäänsä osaa tollaisia vittumaisia kysellä.

- Niinpä, minä sain itseni lopulta rauhoitettua tuon vartijan tuomasta shokista, rikollisenako minua jo pidettiinkin, uhkana jota piti paeta vartijoiden ja turvalasien ja lukittujen ovien taakse, tuollakin lääkärillä varmaan summerin nappi työpöydän reunassa mistä painaa se koulutettu gorilla paikalle heti jos tarve vaati mutta annoin nyt sen asian olla. Olinhan kuitenkin maisteri joka osasi selvittää hakeneensa töitä ja olleensa sitten hakematta kun oli alkanut tuntumaan, ettei niitä kuitenkaan löydy. Välillä oli oltu töissä, revitty ruusupuskia ja rakennettu minigolfratoja ilmaiseksi rahanalaista liiketoimintaa tekevälle kuntoutuslaitokselle, jonka johtaja oli vielä loppumetreillä käynyt motkottamassa laatoitukselle roiskahtaneista maalitahroista  niin että oli lähinnä tehnyt mieli kaataa loput ämpärit sen niskaan ja usuttaa se vitulle vihainen mottorisahamies hoitelemaan loput verityöt, mitä en siinä kylläkään alkanut selittelemään vaan siitä miten kurssejakin oli käyty jokunen, sitten oltu taas töissä, tehty markkinointia hotellille niin apinan raivolla, että yhdistyksen puheenjohtajakin oli ihan heltynyt itku kurkussa kehumaan työpanostani maasta taivaaseen, minua työntekijäksi joka tuotti valmista mainos- ja markkinointimateriaalia jo ennen kuin sitä oli kunnolla ehättänyt pyytääkään,   ja sitä kaikkea ihan Kelan päivärahoilla ja palkkatuella taas kerran että nuo astmaansa vinkuvat ja keuhkonsa sairaalan työmaalla asbestilla pilanneet yhdistyksen jäsenet voisivat täysin rinnoin nauttia hotelliensa ja virkistyskeskustensa palveluista ja rahastaa jatkossa näistä orjatyönä tehdyistä laitoksistaan ihan käypää hintaa oman toimintansa tukemiseksi, sitten oltu työttömänä vaihteeksi, koulittu itseä käsikirjoittajaksi kun kaupungilla oli sellainen visio jotta siitä teknologiasuuruutensa krapula-aikoja potevasta tuppukylästä tulisi yhtä iso elokuva-alan keskus kuin Trolhättänistä Ruotsissa, studiota jo entisten elektroniikkahallien tilalle väkerrettiin ja Hollywoodin suuntaan tähyiltiin että josko sieltä pari Harlinia paikalle uutta elokuvaa tekemään ja mitä kaikkea olinkaan tehnyt, koulinut itseni yrittäjäksi, suunnitellut freelancetoiminnan aloittamista, opetellut elokuvan tekemistä, kirjoittanut romskuani, milloin mitäkin, olin kuin lasten ohjelmien puuhapete, aina jotakin hääräämässä vaikka mistään mitään valmiimpaa koskaan tullutkaan niin että selitäpä sinä mikä tässä nyt oikein mättää..kursseillahan sitä oli kelailtu jo monesti, hypitty ruutuhyppelyä kuin tytöt ennen Heinäpäässä, joka ruudun kohdalla pamahdettu äimistelemään että tässäkö se elämä alkoi mennä persiilleen, tässäkö on se käänne mistä sitä meikäläinen luiskahti tähän epäonnisen Aku Ankan luuserimaailmaan Roope Ankan rikkauksia kadehtimaan ja herrojen metkuja kiroilemaan, tästäkö sitä vajottiin elokuvan pimeimpään loppuneljännekseen ja missä käänne kohti valoa, missä Harrison Fordin voimat ponnistaa taas pois tästä paskasta, missä ja missä..ja kun sitä aikansa vatvoi huomasi taas istuskelevansa koirabaarin patiolla kehittelemässä runkkaamiseensa kyllästyneen junttajoonaksen kanssa uusia kesätapahtumia, niitäkin jossa miehestä otettaisiin mittaa että jotta miten kauas se mälli oikein lentääkään, tehtäisiin sellainen kesähappeninki että sitä äimisteltäisiin kauan Juupajoellakin ja ainakin se mälli lentäisi kauemmaksi kuin junttajoonakselle jolla se ei kuulemma enää muuta kuin tippua roiskahti varpaille vaikka nuorena miten olisi katon korkeuksia tavoitelleet nämä suvunjatkon innokkaat siimahännät, sitä sitten siinä tuopin äärellä nauraa räkättää kuin suurempaakin ihmettä, mariginalisoitua oikein urakalla luusereiden lumoavaan maailmaan, missä tällaisellekin kaikkivoipaisuutensa harhoissa häärivälle lääkärille keskisormea näytettiin ja mielessä vähän karumpiakin fantasioita eläteltiin, niidenkin aika tulisi, odotapa vaan kautta Caponen kalvosinnappien antoi Musta Haukka palaa munasillaan siinä jotenkin kun ajatus lähti lepattamaan kauas pois menneseen, missä hän istuskeli kukkakuvoisen päiväkirjansa äärellä raapustamassa Lahjomattomista mieleensä tunkenutta kuvastoa paperille kautta Caponen kalvosinnappien…