Se oli pieni ja laiha ja tarmokkaan näköinen sirrisilmä, varmaan joku entinen telinevoimistelija. Kuvasta päätellen sillä oli lapsia, montako, en viitsinyt kysyä, ajattelin että aamusta se oli jo häärinyt, kiikuttanut lapset tarhaan ja tullut töihin, karjunut eteisessä kuin eksä ennen, ajellut autollaan tai pyörällään pitkin kaupunkia. Auto oli osa sen persoonallisuutta, ilman sitä se ei olisi selvinnyt, autosta oli tullut sen kiireisten jalkojen jatke, se meni autoonkin kuin mikäkin kone, hyvä kun oli toisen jalan saanut sisälle kun käsi jo automaattisesti survoi avainta starttilukkoon, toinen käsi huitoi ovea kiinni, jalka suhahti kytkimelle, suu karjui kakaroita pitämään turpansa kiinni ja laittamaan turvavöt paikoilleen, kaikki meni kuin Chaplinin Nykyajassa ja nyt se istuskeli tuossa minun edessäni sen näköisenä, että mitään muuta maailmassa sitä huolettanutkaan kuin minun uupumukseni.

                      Ja paskat.

Netistä oli kyllä alkanut tulla osa minun persoonallisuuttani ja ajatuksiani, en osannut edes hahmottaa mitä se oli sen vuoden aikana vaikuttanut, tuntui kuin jotakin, ehkä minä olinkin uupunut sen takia, en minä osannut ajatella ja psykologille olin kyllä lallatellut sellaista soopaa etten oikein itsekään tiennyt. Tai puhua pulputtanut niin kuin minuun olisi iskenyt jonkin maaninen puhevimma. Että nyt avaudutaan. Toisaalta se varmaan johtui siitä ,että ne itse istuivat hiljaa lehtiö sylissä ja sanoivat ,että kerro nyt elämästäsi, että minkä takia sä arvelet että sä olet työtön. Tai jotain. Niin kuin minä vittu sen olisin tiennyt. Kai se oli jonkunlaista terapiaakin. Ajattelin silloin aina välillä Peraa, mieliin palasi hämäriä muistikuvia minusta istumassa jossakin psykiatrian polilla piirimielisairaalan naapurissa sen sairaalan kalteri-ikkunoita vahtaamassa niin kuin olisin arvellut, että seuraava sijoituspaikka on tuolla ellen helvetin äkkiä keksi mikä minua oikein vaivaa. Tai ainakin opi teeskentelemään kohtuullisen normaalia. Että en auo päätäni joistakin merkityksellisistä perserei´istä universumin kohdussa tai marsilaisista ufoista jotka tulevat pelastamaan maailman juottamalla sille keksimäänsä rakkauden eliksiiriä.

- Niin että voisitko sä ajatella vaikka kirjastoalan koulutusta, sinullahan on siihen edellytyksiä, laiha nainen sanaili sitten kurssin loppupuolella kun kaikki selvitykset oli tehty ja minun tulevaisuuttani siinä pähkäiltiin ja minä tuijasin naisen ikkunalaudalla olevaa lasten kuvaa, mietin että noin laiha ja lapsia, tarmokas, heti aamusta kuin tornaado touhuamassa lapsia tarhaan, puurokuppia eteen, hopi hopi menoa pitämässä autoon, karjumassa tai kiltisti sanomassa, menossa kuin kone, robotti kohti meitä kuntoutettavia, sitten päivää tukka putkella sinne ja tänne ja koko ajan tuo sama lempeä suostutteleva ilme naamarilla kuin jollakin oudolla nukella, että voisitko sinä, olisko mitenkään mahdollista, saattaisko ajatella näin…saatana, olisivat edes karjuneet suoraan päin naamaa kuin äitimuori ennen, että jumalauta sitä laskisankkoa pihalle ja vähän sassiin tässä oo koko päivää aikaa ootella.

                      Joo onhan mulla edellytyksiä entisellä Erkon voittajalla kun lapsesta saakka on suunnilleen asunut kirjastoissa paossa milloin mitäkin niin kuin siinä ensimmäisessä mihin osasin silloin kun äiti sen yhden hullun kanssa tappeli. Kirjasto, rauhan tyyssija, siellä ei tarvinnut pelätä ja oli mukavia tätejä tiskin takana hymyilemässä.

- Joo miksei…sanoin vaikken ollut ajatellut yhtään mitään, olin vain mennyt prosessia läpi kuin lihajaloste kohti makkaran muotoa että kaipa sieltä päästä jotakin valmista löytyy.

                      Miksei miksei kun nyt siihen oli tultu, myöntelin jotenkin sopuisasti, eihän sellaisessa ympäristössä oikein osannut hankalakaan olla muualla kuin siinä seminaarihuoneessa, johon sitten aina porukalla kokoonnuttiin kuuntelemaan voimaannuttavia luentoja ja minä keskityin keksimään mielipiteen asiasta kuin asiasta, koska se paikoillaan istuminen hermostutti, päkätin tulemaan siitä, miten Suomessa ensimmäinen työpaikka ratkaisi koko työuran, jos siinä mokasi niin peli oli menetetty, tätä olivat ihan viisaat tutkijat tutkineet, sillä lailla armotonta menoa Pohjolassa oli peli maassamme eikä siellä tunnettu amerikkalaisen yrittäjän viisautta, jotta yrittäjä joka ei yhtä konkurssia ole tehnyt ole edes yrittäjä, Suomessa sellainen konkantekijä oli entinen yrittäjä, jota kylän väki kaunaisen kostonhimoisesti pilkkasi minkä ehti, kun oli kehdannut kuuseen kurkotella, tiesihän sen miten siinä kävi.

                      Ja niin sitä suuntaan kohti oli sitten lähdetty, olin kirjannut tunnollisesti kuntoutussuunnitelmani kuin mikäkin ankarissa kvartaalitaistoissa haavoittunut veteraani, että teatteria jatkettiin, tuottajana häärittiin ja asioita järjesteltiin ja totta tosiaan niitä kyllä sitten järjesteltiinkin ihan olan takaa ja kirveen kanssa jos niin voisi sanoa, avustushakemuksia kirjoiteltiin toisiin teattereihin, toimittajan paikkaakin mietittiin, lipsahti siinä taas se kotipalvelukin vaikken käsittänyt miksi minä siitä ylipäänsä höpisin, oliko minulla jokin huono omatunto joka porisi omiaan koko ajan, että kyllä kyllä tässä töitä ihan vakavasti haetaan, sekin yksi tuttu siinä pamahti mieleen että jospa päihdetyöntekijäski, minä pulppusin ideoita kuin jostakin petä itse itseäsi sammiosta aivan kuin tuon naisen maanitteleva ilme olisi tehnyt minusta ylimääräisen puheliaan, suorastaan ajatusten Tonavan joka keksi senkin Sarjiksen Ylpölle kaiveleman idean EU-rahoilla pyöriteltävästä lastenteatterista, voi hyvä jumala, mistä minä sen kaiken päähäni sainkaan aivan kuin olisi koettanut markkinoida itseäni kovinkin touhukkaana petterinä jolla kyllä energiaa ja ideaa piisasi vaikka mihin, se kuulosti itsestäkin jo lähinnä järjettömältä aivan kuin olisin pumpannut suuruudenhulluutta kehiin ja nämä ystävälliset naiset vain nyökyttelivät että joo, hyvä, joo niin kuin koko touhu olisi ollut jonkunlainen sirkusesitys josta puuttui vain naurava yleisö.

                      Mutta siltä pohjalta lähdettiin kuitenkin kohti koulutusta. Jotenkin minusta tuntuu,että jonkunlaisen epämääräisen jännitteen tuollainen lässytys Mustan Haukan päähän aiheutti, eihän se ollut tottunut sellaiseen kun piti hyökätä, puolustaa, taklata, runtata, painaa täysillä päin vastustajaa, jonkin niin kuin koko kroppa soluineen olisi kertonut jotakin aivan muuta tarinaa…ja miksi minä puhun Mustasta Haukasta niin kuin se olisi joku minusta erillinen olento, mikä minua oikein vaivaa.

- Niin ja sitten seuraavaksihan onkin se rentoutustunti, se sirritti minua silmillään lähtiessä.

- Niin on, sanoin ja mietin mitä ruokaa ruokalassa, yleensä hyvää, kerran vastaan oli tullut sekin hermonsa menettänyt kuorma-autokuski edelliseltä kurssilta, muutama sana siinä vaihdettu, kai ne sitäkin tutkivat että millaisessa järjestyksessä sen palikat päässä mahtoivat olla. Olin vähän vaivaantunut sen näkemisestä, kädet sillä vispasivat kuin eivät enää olisi tienneet lusikan ja haarukan eroa ja minä painelin omieni joukkoon, uupuneiden terveyskeskusavustajien ja hoitajien ja selkävaivaisten kuskien, söin ja odotin rentoutusmistuntia, kun sai maata patjalla lattialla ja kuunnella itämaisia puron solinoita kauniin Pan-huilun säestyksellä ja arvailla, että kuka sillä kertaa päästäisi ensimmäisen pierun, syvän ja haisevan helpotuksen huokaisun.