Iltapäivän alkava pimeys painoi silmiä.Kiireiset autot kyttäsivät valoissa, osa luimisteli päin punaisia, jalankulkija joutui hyppäämään harmaan mersun edestä jalkakäytävälle turvaan. Rostila harppoi risteyksen yli ja naurahti kun muisti miten hän ja muutama muu kurssilainen olivat suunnitelleet kurssille tiedotetta syyskuussa, se oli ikään kuin kuulunut harjoituksena kurssin ohjelmaan.Kurssia oli pitänyt kehua uutena ja innovatiivisena yrittäjäkurssina.Tuon palaverin jälkeen hän oli samaa mieltä – kurssi oli todellakin uusi ja innovatiivinen,hän ei ollut arvannutkaan miten paljon positiivista mieltä henkisellä kidutuksella ihmisessä saattoi saada aikaan, seuraavaksi ne varmaan alkaisivat pistellä tikkuja kynsien alle ja tivaisivat vihasiko hän yrittäjiä ja työnantajia muuten vain vai eikö häntä vain huvittanut käydä töissä ikään kuin osoittaakseen että innovatiivisuudessakin löytyi.Jotenkin se toi mieliin 70-luvun, silloin ajan hengen vastaisuutta oli pidetty taantumuksellisuutena, nyt vikuroijia haukuttiin luusereiksi.Kirkkaan viinan mysteerio jäi silti, hän ei voinut käsittää mistä aluesihteeri oli saanut päähänsä hänen tulleen töihin kirkkaalta viinalta haisten ja kuka niistä muista keskuksen työntekijöistä olisi voinut sellaista sille sanoa.Sekö työllistetty joka tuntui aina suhtautuvan häneen vähän niin kuin hän olisi tullut varastamaan sen työpaikan vai joku niistä muista aluesihteereistä.Se hänen kärppäaikainen pelikaverinsa se tuskin oli ollut, sitä muutenkin näki siellä niin harvoin koska se  työkseen liikkui paljon maakunnassa parkinsonia sairastavien vispiläkauppiaiden asioita hoitamassa.

                      Kirkasta viinaa Rostila ihmetteli siksikin ettei hän muistanut edes milloin hän viimeksi olisi maistanut sellaista ainetta, olutta kylläkin ja senkin hän oli valmis myöntämään että joinain aamuina hän oli tullut töihin enemmän tai vähemmän krapulassa mutta sekään ei riittänyt selittämään aluesihteerin sanojen kärkevyyttä.Joku oli tosissaan sanonut heti hänen aloitettuaan työt että hänet pitäisi panna pois koska hän ilmeisesti oli täysi deeku.Silloin alussa hänellä oli ollut flunssaa, sen hän muisti niistä palavereista joissa sivuista oli keskuksen henkilökunnan kanssa puhuttu, otsaa oli jomottanut ja silmistä valunut vettä, päätä särkenyt ja hän oli koettanut siinä palaverissa vitsaillakin huonosta olostaan ettei olisi heti aluksi tehnyt huonoa vaikutusta; jo edelliseltä kursseilta hänelle oli alkanut muovaantua käsitys että kaikkia vähänkin pidempään työttömänä olleita pidettiin joko alkoholisteina, hulluina tai muuten vain työkyvyttöminä.Hänen oli ollut vaikeaa käsittää miten laman jälkeen melkein 400 000 ihmistä oli äkkiä muuttunut työkyvyttömiksi, sitä olisi saattanut pitää jo epidemiana ja asian hoito  siirtää välittömästi työvoimaviranomaisilta lääkintöhallitukselle, jolla oli paljon parempi osaaminen sellaisten ongelmien käsittelyssä.

                      Järkyttynyt olo tuntui lihaksissa asti, kädet tärisivät vieläkin ja kylmä hytisytti vaikkei ollut vielä pakkastakaan. Ympärillä levittäytyi marraskuisen vetinen, pimeä kaupunki.

                      Onneksi Krouvin ovi pisti silmiin K-kaupan nälkiintyneenä käkenä kiljuvan kyltin jälkeen. Hän piipahtaisi oluella, hoitelisi henkistä nälkäänsä sillä.Yksinäinen kämppä ei siinä mielentilassa houkutellut hautomaan järkyttyneitä mielenliikkeitä, muutaman oluen ajan oli pakko sulatella tuota tolkutonta haukkumista, oli kuin olisi saanut saavillisen paskaa niskaansa. Elokuussa kurssille hakiessaan hän oli kotona psyykannut itseään pari tuntia haastatteluun, jumpannut, availlut ääntään tehdäkseen työvoimatoimiston haastattelijoihin positiivisen ja energisen vaikutelman, haastatteluissa hän oli vakuutellut työttömän Kela-rahalaisen ymmärtävän yrittämisestä jo yhtä sun toista, koska joka kuukausi piti yrittää tulla toimeen niillä vähillä rahoilla jotka olivat käytettävissä, kyllä siinä budjetoinnin perusteet jo olivat hallinnassa, kurssin perustaja, entinen Kauko-Kiidon toimitusjohtaja oli nyökytellyt hyväksyvästi.Yhtenä päivänä heille oli luennoitu siitä miten piti pukeutua kun meni työpaikkahaastatteluun, Rostila oli katsellut ympärilleen sitä keski-ikäistä kurssiporukkaa, perheellisiä ihmisiä useimmat, kaikilla joku ammatti ja ihmetellyt miksi kurssin vetäjä puhui heille niin kuin he olisivat juuri kaivautuneet roskalaatikosta ulos pitkän tenttukuurin jälkeen. Ajatus huurteisen oluen mielihyvää tuottavasta vaikutuksesta ja dopamiinireseptoreita hyväilevästä otteesta  oli vastustamaton vaikka pankkitilin saldo supattikin selän takana kuin ulostottoviraston kirje jotta varaa ei olis, varaa ei olis..

                      Krouvista tulvahti heti nenään kunnon tunkkainen tupakanhaju ja pöytiin ja tuoleihin ja seiniin tarttunut kissankuselle vivahtava pisteliäs nikotiinin aromi joka vei ajatukset oitis pois tuon palaverin omanlaisestaan tunkkaisuudesta ja tuopin saatuaan hän laahusti puolitutun kuvanveistäjän ja sen naisystävän pöytään, moikkasi, istahti alas ja kysymykseen miten menee vastasi että paremminkin vois mennä alkamatta ihan oikopäätä selvittämään kuitenkaan tarkemmin mikä moisen lausahduksen täsmällinen sisältö voisi olla.

                      Kuvanveistäjää kiinnostivat Kuusamosta saatavien kalojen laadut ja määrät ja ollakseen jotenkin normaalimpi hänkin osallistui keskusteluun kertomalla, että hänen isäpuolensa koetti äidin kanssa sielläpäin joka kesä tyhjentää yhtä järveä siioista, ne vetivät verkoilla niin paljon siikaa että sitä riitti niin savustettavaksi, paistettavaksi kuin suolattavaksikin ja vielä jäi huussin taaksekin nakattavaa monta ämpärillistä kun pari eläkeläistä ei enää sellaista siikamäärä jaksanut syödäkään.Ja säästihän siinä rahaakin, eläkkeen saattoikin sitten käyttää muuhun kuin syömiseen ja mitä hän äidin puheista oli ymmärtänyt kuntoutukseen pääsi aina kun halusi.Hän oli joskus naureskellutkin, että sillä menolla Suomella tulisi olemaan maailman terveimmät vainajat.

- Eikä ne siltikään oo sitä järvee saaneet tyhjäksi…

- Onhan siellä siikaa Kuusamossa..

- Hyvästi tuntuu olevan..

                      Rostila jätti sanomatta että kun olisi vielä ollut kirkasta viinaa siihen päälle ryypättäväksi niin johan meno maistuis, isäpuoli oli absolutisti eikä keskiolutta kummempaa juonut koskaan ja sitäkin vain yhden pullon saunan päälle kerran viikossa.Parin tuopillisen ajan hän jaksoi pitää yllä keskustelua jonka yleisin tarkoitus näytti olevan ajankuluttaminen, kolmannen tuopin kohdalla kuvanveistäjä naisineen lähti, Rostila joi tuoppinsa ja huomasi ajatustensa taas palailevan kirkkaaseen viinaan, äkilliseen äärettömän väsyneeseen oloon jota hän ei aiemmin ollut huomannutkaan, oli kuin tuon puhuttelun jälkivaikutus, sivujen kiireinen suunnitteleminen ja tekeminen ja syksyn muu paskamaisuus olisivat kaikki kaatuneet hänen niskaansa yhtä aikaa, kriisikeskukseen piti mennä taas seuraavalla viikolla, siellä hän valitteli lähinnä äidin ja eksän oikeuskiistaa, oli ensimmäisen käynnin jälkeen soitellutkin vanhemmalle tyttärelleen ja naureskellut, että siellä hän höpisee psykologille juttujaan kuin Tony Soprano konsanaan, nyt hän kyllä sitä soparano-oloa olisi vähän kaivannutkin, olisi käynyt kalauttamassa sihteerin ja vetäjän jonnekin joen pohjalle sanomisiaan mietiskelemään, hän ei vain jaksanut, tunsi olevansa naiivi, typerä, idiootti ja mitä kaikkea olikaan vaikkei tuollaista haukkuryöppyä ollut osannut odottaa pahimmissa painajaisissakaan.

                      Pitkä tuulinen suora kotiin Heinäpäähän meni pahan olon ja kirkkaan viinan aiheuttaman sekavan mielentilan setvimisessä vaikka välistä vaaleatukkaisen ulostyöntyvät hampaatkin pyrkivät sielun silmien eteen, ne irtosivat sen suusta ja louskuttivat pitkin ilmoja irtonaisia sormenpäitä kitusistaan sylkien.Päästyään kotiin ja keittiöön hän tajusi väsymyksen määrän, rojahti istumaan pöydän ääreen ja antoi kyynelkanavien avautua, naputti vetäjälle viestin ettei hän niissä olosuhteissa voinut kuvitellakaan ilmaantuvansa seuraavana päivänä kurssin pikkujoulutilaisuuteen,sytytti sitten tupakan ja koetti miettiä kuka ihme olisi voinut väittää hänen haisseen kirkkaalle viinalle työpaikalla.Väitteen naurettavuus ja mahdottomuus teki siitä pelottavan, kafkamaisen aivan kuin hänen ovelleen olisi piakkoin ilmaantumassa harmaapalttoisia miehiä kiikuttamaan hänet jonnekin todelliselle uudelleenkoulutusleirille, ja hän ihmetteli miten se saattoi ylipäänsä olla mahdollista.Kirkasta viinaa hän ei ollut juonut vuosiin.Sitten hän alkoi keskittyä tähän yksityiskohtaan ikään kuin se olisi ollut ainoa kiinnekohta päässä myrskyävän kysymysmerkkimeren keskellä. Mitä hän oli syksyn aikana tehnyt, mikä asia olisi voinut aiheuttaa tuollaisen väitteen joka kaikessa absurdiudessaan oli lähinnä käsittämätön vaikka hän tajusi äkkiä senkin, että se ettei hän ollut suuttunut tai raivostunut oli varmasti vain todistanut niille että ne olivat oikeassa, niille kai ei tullut mieleenkään että hän häkeltyi tosi pahasti. Parin tupakan jälkeen hänen yläkerrassaan alkoi tapahtua, hän muisteli tarvinneensa hiusgeeliä koska pesty tukka monesti oli aamuisin niin kuiva että se lenteli minne sattui.Hän muisteli myös ettei lähikaupassa ollut ollut geeliä joten hän oli ostanut hiuslakkaa ja koska hän jotenkin epämääräisesti myös muisteli tuollaisten aineiden sisältävän alkoholia hän meni tarkistamaan asian omasta lakkapullostaan joka oli vessassa pytyn yläpuolella korissa. Lakkapullon tuoteselosteessa mainittiin että tuote sisälsi myös puhdistettua alkoholia.

                      Vaaleansinertävä lakkapullo kädessään hän ihmetteli olisiko hänen pitänyt itkeä vai nauraa.Oliko joku keskuksessa nähnyt aamulla hänen nuhaisen väsyneen olemuksena ja nuuhkaistuaan tuntenut myös nenässään viinan tuoksun joka tosiasiassa oli tullut tuosta hänen päähän suihkuttamastaan hiuslakasta.Siinä tapauksessa sen oli täytynyt olla nainen.Mies ainakin olisi hetken aikaa ihmetellyt tuoksua, tai vilkaissut hiuksia mutta naiselle tuskin olisi tullut mieleenkään, että työharjoittelussa oleva pultsarinnäköinen työtön olisi niinkin yrittäjäystävällinen ja muita työtovereitaan ajatteleva, että laittoi aamulla lakkaa päähänsä.Ja ihmisen joka päättyi äkkiseltään tuollaisiin johtopäätöksiin ventovieraista ihmisistä täytyi omata hyvin vahvat ennakkoluulot työttömistä ja mahdollisesti myös miehistä.Se ainakin tuntui siinä asiassa selvältä ja kuta enemmän sitä mietti myös tragikoomiselta.

                      Voihan vitun niin sanonut lutkuttamisvälineet.Sitten hän muisti myös sen aamun kun he olivat olleet aluesihteerin kanssa ulkona tupakalla ja hän edellisillan kuntosalin reissun jäljiltä kipeä, otsaa oli vihmonut ja jomottanut ja hän oli siinä ääneen epäillyt, että mahtoiko hänellä oli poskiontelotulehdus kun niin otsaa särki vai oliko vanhassa Raatin salissa hometta, sekin mahdollisuus oli käynyt  muutaman kerran mielessä vanhan kuntosalin tuoksuja nuuhkiessa.

- Oli mullakin aina poskiontelotulehdus kun join kirkasta viinaa, oli tuo kaljuuntuva aluesihteeri sanoa tokaissut eikä hän silloin kiireissään ollut ihmettelyä kummallisenmmin osannut suhtautua tuohon käsittämättömään repliikkiin.Hän oli vain vilkaissut aluesihteeriä ja miettinyt, että siksikö se ne psykiatrisen sairaanhoitajan hommat oli joutunut lopettamaan, liiallisen ryyppäämisen takia.

                      Hän istahti alas.Oivallus painoi hartioita kipeästi mutta huvittuneesti.Ei perkele.Niinkö se olikin mennyt.Että hän oli istunut tunnin haukuttavana siksi että oli lotrannut aamulla lakkaa hiuksiinsa ja tuo aluesihteerin epäselväksi jäänyt repliikkikin avautui nyt sen uuden juonenkäänteen valossa selvästi – se oli halunnut jo silloin vihjailla hänelle, että hänen alkoholiongelmansa oli kyllä hyvinkin tiedossa. Ikävä kyllä hän ei silloin ollut tajunnut koko repliikistä paskaakaan, pitänyt tyyppiä lähinnä omituisena eikä käsittänyt miksi se omista ryyppäämisistään oli alkanut puhumaan, nyt sekin tuntui enemmän AA-kerhon ponnisteluilta missä entinen alkkis koettaa kannustaa toista pois viinan kiroista, tunnustamaan oman ongelmansa. Farssia alkoi pukata päähän, muuta ei enää voinut sanoa.

Se oli siis jo silloin epäillyt koko ajan että hän ryyppäsi ja raskaasti, kai se sitten kuvitteli senkin että kun hän lähti siihen naapuriin tekemään sivuja niin hän tosiasiassa häipyi jonnekin Sarkkaan dokaamaan, ei ollut vain kehdannut kysellä.Ja se sai vain hermoilla, että kuka ne vitun nettisivut sai jouluksi valmiiksi kun työharjoitteluun pestattu luuserikin vain istuskeli ryyppäämässä. Jutussa alkoi olla dekkarimaisia käänteitä.Mutta kuka oli sen keskuksen sen siiven työntekijöistä joka oli aluesihteerille kertonut hänen haisseen kirkkaalle viinalle, se joka oli kehottanut potkimaan hänet saman tien pois töistä ja työharjoittelusta, se joka mikäli olisi saanut tahtonsa läpi olisi aiheuttanut hänelle suuria vaikeuksia, koska hänet olisi saman tien lempattu kursseilta ja työvoimatoimistosta olisi pamahtanut päälle vielä karenssi, papereihinkin olisi saatettu kirjata, että lopettanut kurssin liiallisen alkoholin käytön takia. Aluesihteeri ei palaverissa ollut hiiskunut nimeä, ei tietenkään, mitä moisia asioita harjoittelijalle kertomaan, eihän sillä muutenkaan ollut mitään vakituiseen työsuhteeseen kuuluvia etuja, ei palkkaa, ei sosiaaliturvaa, miksi sille sitten olisi pitänyt antaa vielä ihmisoikeuksia, käytti niitä vain yhtä väärin kuin kirkasta viinaakin.

                      Rostila lähetti vielä lääkärin sormea puremaan hinkunneelle vetäjälle lyhyen tekstiviestin jossa hän sallitulla merkkimäärällä koetti selventää mistäpäin tuo kirkkaanviinan tuoksu mahdollisesti oli tullut,viesti tuntui jotenkin tarpeettomalta mutta oman oikeusturvansa takia hän koetti tehdä sen mitä tehtävissä oli.Samalla hän kuitenkin mietti mitä hän tekisi sille nuuhkijalle joka tuolla ylimalkaisella kommentillaan oli saattanut hänet sellaisiin vaikeuksiin, aluesihteerihän oli sitten koko marraskuun eli hänen työharjoittelujaksonsa pitänyt häntä alkoholistina ja ihmisenä joka tulee töihin kirkkaalta viinalta haisten.Mutta aikansa asiaa pohdittuaan hän tajusi että hänen mahdollisuutensa saada tuo ihminen vastuuseen sanoistaan oli huono, ainakaan hän ei sitä juuri sillä hetkellä jaksanutkaan ajatella.Ja kun asiaa enemmän ajatteli ei hänellä enää niin kovin kiire sellaisiin töihin ollutkaan, tuli vain olo että sellaisten työpaikkojen ympärille piti rakentaa piikkilanka-aita että ihmiset olisivat selvemmin nähneet missä olivat töissä.

                      Sitten hän vilkaisi kelloa: vielä ehtisi pubiin ottamaan parit oluet.Tuskinpa siitä enää haittaakaan olisi, maine oli jo mennyt eikä hän sitä pystynyt palauttamaan.Niin että jos muutaman tuopin kirkasta viinaa ottikin niin tiesi ainakin haisevansa ja syystä.