- Olisiko sinusta tekemään kahdeksan tuntia päivässä töitä, kyseli tämä silmät lurpsallaan pyöreän pöydän toisella puolen istuskeleva psykologi joka näytti siltä ettei sen kuntokäyrä sinä päivänä ollut aivan kohdillaan.

                      Tuollaisia kysymyksiä kai niiden oli kysyttävä ja minun siedettävä, koska olin sitä uupumusta erehtynyt valittelemaan.

 Minua kiusasi sen tuttuus, sukunimen perusteella se saattoi olla sen yhden aidsiin kuolleen homotoimittajan sisko, ehkä se oli ollut silloin 70-luvulla sillä samalla lehtimiesten majalla missä oli käyty silloisen vallankumouksen hengessä ryyppäämässä mutta en kehdannut kysyä koska se olisi ollut paha etikettivirhe – olisin asettanut itseni uupumusta valittavana työttömänä itseni samaan asemaan, antanut ymmärtää että tässä ollaan niinku kavereita ja yliopistot on molemmat käyneet, ai jaa että sä tänne päädyit meitä luusereita tutkiin, ottaako kovastikin pannuun hommat ku meinaat siihen tuoliin nukahtaa, vituttaako vituttaako kuuntelen..mutta ei, sellaisia ei siinä tilanteessa suusta päästelty vaan oltiin asiallisia ja vastattiin kysymyksiin niin kuin tutkittavan, alempikastisen kuuluukin vastata ja jos ei muista vastata niin voidaan viedä pihalle katsastamaan paikkoja, muistuttamaan että tuossa vielä 1900- luvun alussa oli paikallisen mielisairaalan häkki jossa potilaita ulkoilutettiin terveessä kasvattavassa eläintarhahengessä ja mikäli asiat oikein hankaliksi vääntäytyy niin voidaan se häkki sinne kyllä uudestaankin rakentaa.