Olin käynyt toimistolla yksissä pikkujouluissa kun Mervi oli pyytämällä pyytänyt, sillä oli ollut joku vimmattu tarve todistella kaikille työkavereilleen että nyt sen elämä oli kunnossa, sillä kunnon poikaystävä ja normielämä hallussa, en tiennyt miksi, oliko sen elämä sitten aiemmin ollut enemmänkin rempallaan, en ollut kysynyt vaikka se olikin kertonut sen yhden poikaystävänsä, reippaan reiskan ryypänneen vuodessa puolikkaan erossa jaettua omakotitaloa taivaan tuuliin ja kävelleen sitten sossuun lisärahaa pyytelemään ja kun ei tietenään ollut saanut oli pakannut kamansa pakettiautoon ja painellut Helsinkiin rakennuksille töihin, nukkunut yönsä autossa. Nyt nekin asiat vain palasivat mieleen siinä käytävässä, kun oma normielämä ei sillä lailla enää ollut ihan kohdillaan, ainakaan näiden viranomaisten mielestä. Muistin senkin miten niillä krimin virkamiehillä oli tapana aina ajatella joistakin asiakkaista, että senkin räkäperseen olisi ihan hyvin voinut ampua raketilla kuuhun.Mistähän sekin nyt palasi mieliin. Aloinko itsekin olla jo sellainen kuuhun ammuttava räkäperse?Ajattelikohan se hörökorvakin minusta niin – että tuommoisen suurisuisen hunsvotin, koiranvitun olisi voinut tempaista vaikka maatakiertävälle radalle. Samalla kun hymyili rutiiniluonteista virkamiehen hymyään että tässä nyt ihan asiapohjalta edetään tässä asiakkaan auttamisessa.

                      Toisessa kerroksessa piti vielä painaa toista ovisummeria. Ovia ja lukkoja piisasi kuin Claes Andersonin painajaisessa, turvajärjestelmiä ja kontrollia niin kuin olisin ollut vakavakin uhka, jotenkin alkoi tulla kiusaantunut ja vaivaantunut olo niin kuin sosiaalitoimistossakin, missä raskaasti varustetut Securitasin miehet päivystivät luukun takana valmiina ampaisemaan heti kimppuun jos tarve vaati. Firman nimi toi kylläkin mieleen Romanian edesmenneen diktaattorin turvajoukot, ne jotka lopulta olivat juosseet kilpaa johtajansa kanssa kansan raivoa pakoon pitkin Bukarestin alle rakennettuja tunneleita turvaamassa lähinnä omaa henkiriepuaan. Olisiko minun siinä sen syksyn profetaalisessa mielialassa ollut kuviteltava, että sillä menolla Suomessakin saattaisivat edessä olla samat tunnelmat.

- Ei sitä summeria tartte koko ajan painaa, kuullaan sitä vähemmälläkin, vihaisen näköinen, sinipaitainen vahtimestari tuli ovea aukaisemaan sen näköisenä, että oli heti halunnut ilmaista kuka kukin siinä näytelmässä on.

                      En kommentoinut, ei siellä kadulla oven pielessä mitään sellaisia tietoja ollut että nyt on kaupungin virkamiehillä ruokatunti, älä rimputa kelloa tai painele summeria tai tee mitään muutakaan häiritsevää. Olin kuitenkin sen verran häkeltynyt tästä sinipaidan aggressiivisesta atakista etten saanut sanaa suustani., siinä kaupungissa muillakin kuin äitimuorilla tuntui olevan tapana hyökkäillä kiivaasti, tunsin taas vain outoa ulkopuolisuutta, sitä etten oikein kuulunut mihinkään, koetin ajatella sitä kirjeenvaihtokaveria, blogia, mitä tahansa joka olisi saanut olon tuntumaan edes siedettävän normaalilta.

Silti vitutti taas.Minua alkoi sinä syksynä vituttaa aika usein ja aina kun minua vitutti painelin kämpille ja kirjoitin blogiin mielipiteeni siitä niin kuin tiesin tekeväni siitäkin episodista, itse asiassa minun sormiani oli alkanut kihelmöimään saman tien, suorastaan kuumottaa niin kuin ennen kentällä, pisteli vihaksi niin kuin ennen sanottiin, tiesin että tuo päätä kuumottava raivo oli saatava sanoiksi muuten rupeaisin ohjailemaan sellaista toimintaelokuvaa, että sen loppunäytökset näyteltäisiin poliisilaitoksen putkassa.

Sinipaitainen rivakoi nopealla askeleella koppiinsa lasien ja ovien taakse, käytävää pitkin tuli tummapaitainen vartija kädet lanteilla ja peukalot vyön alla kuin asekoteloaan hamuilevalla lännenmiehellä. Tumma, paksu villapuseron näköinen asu sai sen näyttämään paksulta ja uhkaavalta patukalta. En tiennyt oliko se siihen ihan minun summerin soittoni takia ilmaantunut.Että  se kovaääninen summerinsoitto oli säikäyttänyt ne ajattelemaan että millainen raivopäinen, itsensä piikittänyt työtön sieltä nyt porskutti sisään ovenkarmit selässään vähän selvittelemään oman työttömyytensä perimmäistä olemusta.Olin hetken kuin shokissa, jostakin ruumiin uumenista valui raivoisaa tärinää lihaksiin ja sain vaivoin taivallettua lasikopin eteen sinipaitaiselle asiaani ja lääkärin aikaani selittämään, tuntui kuin olisin tullut jonnekin hullujenhuoneelle, missä jokaiselle ovesta sisään astuvalle tukittiin sähköshokkianturat päähän saman tien. Ja kerrotaan että ehei tää ei oo Käenpesän koekuvaus, ei sinnepäinkään, tää on enemmänkin Paavo Lipposesta, hänen suuruudestaan kertovan animaatiosarjan jatko-osa, Itsevaltiaat 2, jonka sarjan käsikirjoittajan koulutustilaisuudessa olin edelliskeväänä Torniossa ollut mutta siitäkään liialliseen itserakkauteen vivahtavasta muistelosta ei näiden patukoiden seurassa tainnut olla mitään apua.  Kyllä siinä sillä lailla yhtä käenpesää jo lennäteltiin vähän sinne sun tänne muniaan etsimään. Satiainen pesi toisten muniin, käki muni toisten pesiin ja minä munin muuten vaan.Että siltä pohjalta.

Sinipaita tulkutti vieläkin ruokatunnista sillä äänellä, että tuli mieleen syöttää ne eväät sille vaikka väkisin ja nopeutetulla aikataululla, säästyisi kaupungilta pitkä penni kun se oppisi syömään joutusammin. Tunsin taas itseäni hetken koottuani tuota herkullista loukkaantuneisuuden tunnetta jolla olin vapusta asti mässäillyt blogissani vaikka toinen puoli päätä kehottelikin antamaan anteeksi tällekin pölkkypäälle ja näkemään senkin puolen asiasta. Että sen ressukan piti raataa sellaisessa työpaikassa ja pelätä päivästä toiseen kaikenmaailman paskamaisia asiakkaita ja yhteiskunnan yleistä, yltyvää epäoikeudenmukaisuutta eikä se itse muuta halunnut kuin viedä sille kyltymättömän paskamaiselle muijalleen vähän ruokarahaa pöytään, pitää kakarat tyytyväisinä ja elää sillä tavalla ihan kunnon elämää.

                      Ja sitten vaan kaikenmaailman paskapäät aamusta iltaan vittuilemassa ja huudattamassa summeria niin ettei syödäkään vittu soikoon saanut enää rauhassa.Puolet asiakkaista narkkareita ja loput sen näköisiä kapakkaintiaaneja ettei niitä työ kiinnostanut ja hänen verorahojaan vaan kuppasivat saatanat. Ja vittuilivat vaan päälle. Kuri niille pitäis olla, joku helvetin työleiri, piikkilanka-aita ja sinne survottiin koko sakki, kuokka kouraan ja menoksi, johan alako työ taas maistumaan pikkuhilijaa. Vähän niinku isän käjestä saatana…Hän olisi kyllä tiennyt miten hommat saattiin hoideltua mutta eiväthän ne koppavat virka-akat hänen, vahtimestarin mielipiteitä ruvenneet kyselemään, sen kun keekoilivat korkokengissään ja hameissaan tärkeän näköisinä papereitaan kuskaamassa, säälivät ja paapoivat niitä saatanan sosiaalipummeja että kun on ollut niin vaikeeta…niinku ei meikäläisellä ois ollu vaikeeta mutta silti on pärjätty..alettu joka saatanan pikkuasiasta änisemään…

- Tienny teidän ruokatunneista, puhekin oli mennyt änkyttämiseksi.

- Siinä se seisoo, se tuikutti sormellaan lasiin kiinnitettyä lappua. Missä välissä minä sen olisin nähnyt.Ja sieltä kadulta – jollakin helvetin kaukoputkellako.

Mokomakin paskakasa. Pyssymies tuijotti minua herkeämättä peukalot etuhaarukassa munien päällä.Minähän narkkarina se minua oikein piti. Kävisi päälle kuin koulutettu rakki heti kun tuo sinipaitainen viheltäisi.Ehkä sekin lopulta päätyisi koppavine ilmeineen jonnekin viemäreihin pakoon kansan raivoa.Sain hetkellistä lohtua kuvitelmasta, viel on joukko voimissaan, odottakaapa vaan sumeasta zorron yöstä kaikuvat jo kostajien värssyt veriset…Pääministeri Vanhanen pitäisi puhettaan torilla ja äkkiä kansa alkaisi buuata sille, nauraa niin että professorin pojalta loksahtaisi leuka auki, että eikö kukaan enää ota häntä tosissaan. Tässä sitä on vuosia Kekkosen kuvaa työhuoneessa vahdattu ja nämä vaan nauraa, kirjoittelevat pilajuttuja lehtiin ja nauraa hohottavat entistä enemmän, kaikki naisasiatkin tongitaan viimeistä vitunkarvaa myöten. Sitten sitäkin vietäisiin kuin Ceaucescua viemäreihin. Vitun viemärirottaa, sielläpähän nuuskisi sitten isänsä rotuoppeja sekin paska, mokoma aatun persereikä…

                      Tärinä alkoi hellittää kun päästin kesästä asti minua kiusanneet fantasiat valloilleen, menin sitten käytävään odottamaan lääkärille pääsyä.Mistä ihmeen lävestä tuota kuraa oikein päähäni lappasi. Asiallistumaan normaaliksi työnhakijaksi jolla riitti vielä kunnioitusta valtakunnan pääministeriäkin kohtaan. Ihan hyvä mieshän se Matti, asiallinen ja jämpti…mikä natsi se semmonen, nyt menee sulla Kivelä tää isätransferenssi vähän liiallisuuksiin…alkaa taas kaikenmaailman kärpäset surraileen paskasojen liepeillä…äidin kiikuttamilla mattokasoilla tahi ilman, Flora- paketeista nyt puhumattakaan, parkettien panomiestäkö tähän nyt puuhapeteilemään kaivattiin.

                      Että vähän jäitä nyt hattuun ettei pannumyssy vallan taivaisiin lepata. Lisääkin vertauskuvia pukkasi mieleen niin että tuntui kuin koko pää olisi hajoamaisillaan mutta hyydytin ne keskittymällä tulevaan kohtaamiseen sen lekurin kanssa. Normaalit työnhakijat eivät tietääkseni heiluneet kyrpä kourassa margariinipakettien kimpussa olipa niillä sitten miten kimurantti äitisuhde tahansa.

                      Kun oli nähnyt yhden sellaisen käytävän oli nähnyt ne kaikki: suljettuja ovia, valosummerit oven pielessä, seinillä nättejä tauluja ja kuvia joissa kannustettiin yritteliääseen, parempaan elämään, lehtiä telineessä,enimmäkseen aina naisten lehtiä, onneksi siellä terveyskeskuksessa oli ollut se Kunto Plussa jonka olin pöllinyt, nyt siitä tuntui olevan paljonkin apua minun koettaessani luoda menestyksekästä uraa psyykkaamalla itseäni samaan Mustan Haukan vimmaan jolla nuorena olin tottunut selviämään.