- Vai niin se sano….Jukkis naputteli mietteliäänä kynäänsä pöytään, kai se komppasi taustalla kuuluvaa Jethro Tullia ja Anderssonin huilua joka sitä sen arkista aherrusta koko ajan säesti ikkunalaudalla majailevasta kasettinauhurista, niillä kaikilla näytti sellainen olevan niin kuin koko toimisto olisi ollut joku omissa parsissaan tuottoa tuottava, äänilevyteollisuuden voimin hyrräävää koneisto, jonka lisäarvontuottokyky oli täysin riippuvainen iskelmäteollisuudesta. Bachin Bourree biisi ei ollut, sen hän muisti kun se lukioaikainen tuttu, kirjailijan urasta haaveillut kapiaisen poika sitä oli aina soitellut silloi kun he vielä olivat kierrelleet tyhjentelemässä kellarikoppeja ylimääräisistä siideripulloista uudenvuoden kännit saadakseen.

- Kertos sitten perkele ite heti miten ne tehhään, siinä firmassa kukaan osaa tehä mittään, ite perkele sähläävät koko ajan…

            Jukkis tuntui ottavan tosissaan pulttia saamastaan kritiikistä, jonka Niemelä varovaisin sanankääntein käkkäräpäätä siteeraten oli tuonut esille. Niemelä katseli pöydällä lojuvaa luonnosta, messuosaston kaavakuvaa joka oli tarkoitus laittaa tilauskaavakkeineen esitteen mukaan, se vaikutti joltakin modernin taiteen häkkyräveistokselta kaikkine suorine mustine viivoineen, hänelle se ei kertonut juuri mitään mutta varmaan niille, jotka sitä osasivat tulkita se oli selvä viesti. Hän ei osannut sanoa missä kohtaa korotus oli väärin, oliko hän ymmärtänyt ohjeet oikein, mitä ymmärtämistä niissä oli ollut, hän oli vain kiikuttanut postipoikana valmista mallia Jukkikselle, hän niin ymmärtänyt miten se sitten asiat tulkitsi, ei jaksanut ruveta ottamaan kantaa sen raivoamiseen, sanoi kuin jotain sanoakseen että vai niin se olikin, tuntui kuin olisi heilunut ahtisaarena Namibian sotatoimialueella, pelitilanne oli sillä lailla vähän kimurantti, hän oli toimittanut tuon käkkäräpään potkaiseman pallon tälle baskeripäälle joka siis oli vahvasti sitä mieltä, että käkkäräpää kuului puujalkaisten joukkioon pelitaitojensa osalta. Ei oikein tiennyt kenen sanaan luottaa tai mistä asiassa ylipäänsä oli kysymys, hän ei ollut seurannut luonnoksen tekoa alusta asti, se kai oli aloitettu jo kesäkuussa Eerolan aikoihin.

            Jukkikselle hän kuitenkin valaisi varovaisin sanankääntein mitä mieltä käkkäräpää oli ollut Siekkisen toimiston työntekijöistä ja töistä ja palkkauksen suhteesta työn laatuun, sen verran kannatti ehkä taktikoida omaan pussiin, eihän hän itse varsinaisesti ollut sitä mieltä mutta arveli, että tuon viimeistelijän olisi ehkä syytä tietää mitä mieltä asiakas noin ylipäänsä asioista oli.

- Paraskin sanoja, Jukkis tuhahti kuin ei olisi pitänyt käkkäräpään mielipiteitä minään, äijän olisi enemmänkin sopinut vähän katsella mitä itse touhusi eikä olla ensimmäisenä arvostelemassa muita.

- Siinä firmassa kukaan osaa tehä mittään, aina saa olla korjailemassa, siksi se aina pistetäänkin harjoittelijan hommiksi, sen piti vielä vittuilumielessä nakata kuin omia kolhuja paikatakseen.

            Testi sekin siis, saipa nähdä montako sellaista hän vielä jaksoi kun alkumetritkin mentiin näin.

            Veti kroppaa jäykäksi kuin vetojen viimeisessä kaarteessa, sopi siinä Alice Miller aivoissaan pohtia tämän liike-elämän ihmeellisen maailman saloja ja oikean ja väärän suhdetta noihin dramaattisiin syytöksiin, joita ilma tuon esitteen ympärillä tuntui olevan sakeanaan niin kuin ihmiset olisivat kokeneet työnteon lähinnä tapana riidellä kaikesta mahdollisesta, niin kuin sen kaiken ylä-ala- tahi ulkopuolella olisi leijunut jokin paha henki, joka säntäsi arvostelemaan joka ikisestä mokasta ja epäonnistumisesta saman tien, niin kuin jokin pelko olisi asettunut noiden ihmisten mieliin sinä siunaamana hetkenä kun ne siihen toimistoon sisään astuivat, pelko joka sai ne kyyristelemään, sättimään ja haukkumaan toisiaan aamusta iltaan varsinkin nyt kun iso, laestadiolaisomisteinen hirsimökkifirma oli ottanut ja lähtenyt kävelemään ja vienyt mennessään toimiston katteita mukavasti paisuttaneen miljoonatilinsä. Syistä jotka ainakin hänelle olivat tyystin hämärät, korkeintaan hän muisti miten kesäkuussa työhaastattelussa oli nähnyt Käkösen heiluvan jonkun ison lakanan kanssa kertomassa, miten hienoa kuvaa oli tehty näistä mökeistä, joiden hirsiä olivat Lapin tuulet tuivertaneet koviksi ja kestäviksi, filkat siinä olivat vain silmissä vilisseet. Silloin se oli vielä kuulostanut menevän mukavalta sanailulta. Filkat.

- Niin se vaan meinas, hän vielä sanoi kuin olisi makustellut käkkäräpään sanoja, joissa maistui jokin kitkerä, hapan aromi, tunne että se vaan saatana paiski hommia siinä missä jotkut toiset kuvittelivat heiluvansa baskeri päässä ja olevansa ties mitä suuria staroja kun olivat noin muutenkin sattuneet syntymään onnellisten tähtien alla.

            Juuri sillä hetkellä ihmisten väliset suhteet eivät tuntuneet puristuvan miksikään upeiksi kokonaisuuksiksi voimakkaita fyysisiä ja henkisiä ponnisteluja vaativissa tilanteissa niin kuin hänen novellejaan oli kehuttu, enemmänkin surkeaksi rämpiseksi kolmosdivarin syyskuisessa pakkopullapelissä ja valmentajatkin näyttivät olevan keuhkonsa pilalle rääkyneitä pullopersesikoja, joiden rusinareiän ympärillä loimotti lopputilien, konkurssien, epäonnistumisen häpeän sinisen kylmä tuli.

             Jukkis paineli turhautuneen näköisenä kääntämään Tull-kasettinsa aivan kuin tuo hullu huilumies olisi avittanut sitä kestämään kaikenmaailman paskapäitä, jotka tulivat arvostelemaan sen tekemisiä tajuamatta, miten paskamaista oli piirtää päivästä toiseen sitä suoraa, selvää viivaa viivottimen kanssa, ajatella ehkä arkkitehtitiedekunnan pääsykokeita edelliskeväältä kun taas kerran ja kolmannen pääsy oli jäänyt muutaman pisteen päähän eikä ura arkkitehtinä näyttänyt ottavan ilmaa siipiensä alle, piirrä siinä sitten jotain hevon vitun messufirman osaston korotuksia ja kuuntele vittuiluja aamusta iltaan kun silmissä oli siintänyt Alvar Aallon uraputki kansainvälisenä tähtenä.

- Olis vaan heti sanonut mitä tehdään, aina saa olla korjailemassa, Jukkis tuhahti ja mulkaisi Niemelää.Osannut kuin katsella hämillään ympärilleen.Toinen viimeistelijä suti viivaansa sermin takana, laiha pitkänhuiskale tyttö joka olisi sillä habituksella ja pienine rintoineen ollut valmis tuuraamaan viivotinta milloin vain, partiolainen niin kuin se oli kertonut kun hän kahvilla oli alkanut porisemaan Saaran partiohommista ja veneistä.

            Jukkis alkoi kuin musiikin soljuvasta virrasta rauhoittavaa energiaa saaneena selitellä, että kyllä sen firman hommissa koskaan muuta tehtykään kuin korjailtiin ja korjailtiin koko ajan, pelkkää juosten kustua touhuilua niitten esitteiden teot aina olleet, se kyllä jo tiedettiin, pyyhekumi, paksu perse ja hyvät hermot oli ainoa apu koko paskassa…

            Tiennyt sanoa puhuiko se totta, ilmeistä päätellen kyllä.

- Teet nyt kuitenkin sen, hän sommitteli sanansa sovittelevasti ja rauhoitellen, kuin pikkulapselle

joka oli pahoittanut mielensä.Jukkis nyrpisteli nenäänsä.Ehkä hänenkin olisi pitänyt huutaa niin kuin se käkkäräpää.Se ei vain oikein tuntunut hänen tyyliltään ja mitä Saarakin olisi siihen sanonut jos hän sitten sillekin olisi jatkanut karjumistaan samalla tavalla.

                        Hän oli raivonnut aivan tarpeeksi, nyt piti hillitä itsensä. Hyvä johtaja hillitsi itsensä, hallitsi tunteensa, pelasi reilua peliä eikä ottanut kentän tapahtumia liian raskaasti,ei karjunut naama ruvella kuin Alanko Emil Zatopekkiään, tuota raivoisan yksinäiseen raviinsa kangistunutta juoksijaa joka läähättäen keuhkot repeämäisillään ravasi rataa ympäri kuin sokea hevonen, joka enää muuta sen väsymyksen sumun keskellä jaksanut odottaa kuin maalinauhan armahtavaa sipaisua rintakehällään, sitä autuasta hetkeä kun sai kellahtaa nurmikolle kaikkensa antaneena kuin Jeesus isä Jumalan taivaalliseen syliin.