Olohuoneen puistoon päin antavat ikkunat toivat mieleen akvaarion.Ikkunan edessä kasvava karjalan poppeli(?) oli ollut hänen ensimmäisiä piirtämiskohteitaan.Joskus hän ihmetteli miten hän, perheellinen mies olikin niin innostunut piirtämisestä.Hän muisteli joskus kouluaikoinaan haaveilleensa, että osaisi piirtää.Koulussa sitä taitoa ei kuitenkaan ollut oppinut.Nyt hän oli jo kuukausia haalannut kirjastosta kaikki mahdolliset piirtämistä ja maalaamista käsittelevät kirjat, tutkinut illat anatomiaa, piirtänyt ja piirtänyt omia kömpelöitä tulitikku-ukkomaisia harjoitelmiaan, tällännyt sohvalle peiliä ja koettanut saada kasvojaankin piirretyä.Hän ei tiennyt miten Saara tuohon intohimoon suhtautui, se kävi töissä ja kuunteli uutisista puheita lamasta joka tuntui uhkaavan päivä päivältä Suomea enemmän, pankkeja kaatui ja kaikki oli jotenkin outoa, pelottavaa.

                     Hän piirsi Vivaldin musiikin tahdissa.Stereot pauhasivat lujalla. Vuodenajat. Hän ei ollut varma mikä vuodenaika oli kyseessä, värikynä veti viivaa paperille kuin olisi koettanut pysyä pääskysen lennon mukana, kuvio kiemurteli. Sitten hän vaihtoi eri väriin kun tuntui ettei samalla voinut kaikkea sanoa.Musiikki nosti mieliin outoja tuntoja.Kerran kun hän oli soittanut Matteuspassiota hän oli äkkiä sohvalla silmät ummessa nähnyt Pelen maalin vuoden 66 MM-kisoista, sen missä se tykitti läheltä keskiympyrää roikun maalivahdin yli.Hän oli ihmetellyt missä siellä Matteuspassiossa sellainen kohta saattoi olla mistä Pelen maali palasi mieleen, sen molken hölmistyneet ilmeet kun se huitoi ilmaa käsillään vaikka sitten asiaa ajateltuaan hän oli tajunnut, että sitä samaa voitonriemuahan uskovaisetkin halusivat tuntea taivaan iloja ajatellessaan ja kärsivän Kristuksen kuvaa katsellessaan, sitä että ne loppupeleissä kiskaisisivat sen pallon taivaan pömpeliin ja olisivat sillä tavalla voittaneet koko matsin.tuhnutommi tykitti ikkunat paskaksi

            Tuntui kuin hänellä olisi siinä värikynässä ja musiikissa ollut jokin outo taikavoima joka piti oppia hallitsemaan.Hän ei ennen olisi osannut kuvitellakaan että niin olemattomilla välineillä sai olon niin oudoksi.Mitähän ne kakarat oikein tarhassa ajattelivat kun piirtää tuhersivat niitä kuviaan joita sitten kiikuttivat kotiin.

            Vaalean sinisestä palasi äkkiä mieleen vanha Keskuskentän rakennus, hän ei tiennyt miksi mutta oli kuin hän olisi äkkiä nähnyt sen Sepänkadunpuoleisen seinän samanlaisena syyskuisen auringon valaisemana maidonvaaleaan siniseen vivahtavana sävynä kuin oli sen joskus nuorena vastapäisen koulun pihalla nähnyt.Puuseinän ja pienet ikkunat yläosassa, mustan kattopahvin ja kentän aidan joka alkoi aivan talon päädystä, yläosan lautaa ja alaosan verkkoaitaa, josta pummilla sisäänpyrkivät aina ponnistivat päästäkseen aidan päälle ja siitä yli kentälle.

            Muistikuva kimmelsi silmissä kuin veden pohjalla kiiltelevä kivi.Vivaldi jatkoi soimistaan ja kuvaan alkoi tulla pelkkää pienen paperin rajaamaa värikästä liikettä niin kuin ahtaaseen kaukaloon tungetut pelaajat olisivat soineet tuossa musiikissa.Pelaajat jotka värikkäissä pelipaidoissaan töytäilivät toisiaan vasten.

             Haisevan hikiset vessat. Kusirännien huilut helisyttelemässä niukkaa vettä reiistään kuin pihi poika pilliään, hopeanhohtoinen tumma putki rännin alapuolella kuin leveä kouru ottamassa vastaan kaiken sen mitä annettiin. Löyhkäävä urean haju kuin suoraan navetan takaa minkä oli täytynyt herättää noissa 70-luvun alkupuolen maaltamuuttajissa kotoisia muistoja, toisin kuin ne kerrostalojen siistit kaakeloidut vessat joissa tuotokset huuhdeltiin saman tien pois silmistä ja hajuaistin ulottumattomiin.

            Kiemurainen viiva lensi paperia laidasta laitaan kevyesti musiikin tahdissa, paperin reunat olivat kokemuksen rajat, sen yli ei voinut mennä, sen yli värikäs kynä ei lentänyt vaan pysähtyi ja kaarsi takaisin toiseen suuntaan.Se tuntui hyvältä niin kuin ennen lootassa, missä kokemusten rajana oli puinen seinämä. josta ei päässyt kuin vaihtoon tai jäähylle.

            Joku äijä kaivelemassa viinapulloa povitaskustaan tuossa kusenhajuisessa paratiisissa, ottamassa naukut ja tarjoamassa muillekin, kommentoimassa peliä että miten surkeaa se tällä kertaa oli.Tupakat kärymässä kuin köyhän miehen olympiasoihdut.Miehet jotka tekivät ja näkivät vetivät nuo väkevät.Miehet korkealla rakennustelineillään.Miehet vetämässä rauhan savut enkelitupakasta, nortista.

            Tunnelma kihoamassa kattoon kuin sata kärpästä olisi lähtenyt saalistusretkelleen.Väärässä ne eivät voineet olla.Syö paskaa.Hän naurahti kynä kädessään ja ajatteli ,että ehkä ei mennyt ihan Vivaldin ajatusten mukaan vaikka saattoihan olla, että se mikä soi oli syksy, kuolema, paska, jäte, liiskaantuvat keltaisenruskeanpunertavat limaiset lehdet maassa kuin suru menneestä kesästä, vuodenaikojen vessa josta kaikki mennyt huuhdeltiin alas…pantiin kiertoon seuraavan kevään pellolle lannoitteeksi.Vuodenaikojen kierto.

            Sitten hän huomasi pienen pojan, sillä oli sininen pipo tupsuineen ja tikattu, paksu toppatakki, se kompuroi vessaan keskelle tuota miesjoukkoa ja tupakasavua.Katse oli pelokas, pissatti, piti vain koettaa päästä tuon paksun miesmuurin läpi kourulle.Poika oli arka vaikka katseessa oli jotakin uhmakasta kun se koetti tunkea itseään miesten väliin niin kuin sen edessä olisi ollut paksu lihamuuri, ihmislihasta koottu muuri josta äkkiä joku väistyi, vilkaisi alaspäin, näki hänet niin kuin hän kuvitteli Jumalan katsovan alas maahan jos hän nyt ylipäänsä kuvitteli mitään koska pissatti niin hiivatisti ja pelin jännitys oli saanut unohtamaan tuon pissahädän joka muistutti äkkiä itsestään vasta erätauolla.

- Päästäkäähän poika pissalle, joku outo ääni sanoi ja hän meni, kaivoi tärisevin käsin vetoketjua auki toppatakin reunuksen alta, koetti olla katsomatta sivuilleen.

- Täällä sitä vaan lihhaa pietään käjessä vaikka puoli maalimmaa näläkää näkkee, joku mies nauroi möreällä äänellä vieressä, muutkin nauroivat ja koko pieni vessa tuntui pursuavan paksua naurua kuin hammastahnatuubi.Selässä jännitti, ei tahtonut pissa millään tulla niin kuin se olisi pelännyt, hän ajatteli jotain muuta, Tarzania kun se huutaa käsi suun edessä Rion valkokankaalla ja hyppää liaanilla puusta toiseen ja heti pissa tuli vaikka se oli paljon ohuempi suihku kuin vieressä, sen hän näki, se tuli lujalla voimalla ja kuohui ränniä vasten kuin Pommac kun sen pullon avasi.Kuplivan kirpeä, ne telkkarissa sanoivat siitä.

- Tuostakaan lihasta taia monelle ennää ilua olla, joku huusi.

- Mistä sinä sen tiijät..

- Tuommonen olematon palanen, liekkö joku näläkiintynyt jo osasa siitä ottanu..

- Haista sinä Kiliponen sanonko mitä..

- Jos vaan tuot tarjolle niin heti haistan…

- Haistele sinä vaan oman akkas vittua…

- Siinä ny oo haistelemista, se sentään pessee sen…

            Se oli ruma sana.Sitä ei saanut sanoa.Mutta suupieleen kohosi pieni hymy kun hän laittoi vetoketjua kiinni.Vittu oli vittu.Jotkut isot pojat sanoivat sen pukukopissa ja niillä oli vakava ilme kasvoilla tai vihainen kun ne sanoivat niin.Äiti olisi ollut pahana jos olisi kuullut semmoisen sanan hänen suustaan.Tai sitten se olisi alkanut nauramaan, että mahatko tuota poikaparka ees älytä mitä se sana oikein tarkottaa.Semmoinen se oli.Ikävä ihminen kun sille päälle sattui.

             Viina haisi pahalle, eno sitä möi Torikadun Alkossa vaikka aina sanoikin, että hän ei sitä myrkkyä ite alkanut juomaan, ettei se ollut ihmiselle hyvästä.Muille se kyllä sitä möi vaikka aina valittikin, että olisi elämässä kaivannut joskus vähän muutakin tekemistä kun sitä iänikusta Koskenkorva-pullon tyrkyttämistä asiakkaalle, muutahan ne ei juoneet vaikka mitä olis kaupannut.

            Hän lähti baariin, kärkkäri piti saada. Sen maku oli elokuva ja Keskarin matsi.Elokuvien jälkeen sen saattoi ostaa Kino-Aulan kopilta, se oli sopivan mustunut ja rapea ja sinappia siinä piti olla ja sipulia, se maistui aina erilaiselta kuin ruoka kotona, hän ei oikein älynnyt miksi. Baariin piti tunkea,  siellä oli äijää vieri vieressä pienessä puisessa huoneessa kuin ruuhkabussissa, onnikassa onnettomassa.

            Musiikki loppui.Kynä pysähtyi, hän huomasi piirtäneensä aaneloselle oudon värikkään kuvan ja ajatteli sitten, että siinä hän seisoi baarin ovella, pieni hörökorvainen poika pipo päässä, suussa kärkkärin maku ja mitä ne kaikki äijät oikein olivat…

             vastakaupunkiin tulleita maalaisukkoja melkein kaikki, oululaisia tuskin kukaan, taustalla kentän kaiuttimista Katri-Helena kailottamassa viattomalla pikkutytön äänellään heleästi kuin kansakoulun laulutunnilla puhelinlangoista ja heinälatoon majoittuvista kulkureista kuin modernista Jeesus-kuvaelmasta miljoonapäiselle reppuselässä muuttoaallon harjalla vaeltavalle kansalle, joka idän ikikorvista kohti lännen lätäköitä oli lähtenyt kulkemaan kuka minkäkin syyn ajamana, mitä siitä sanoisi, ukkoa baari täynnä kuin meren mutaa, tahmeaa sakkia, mustaa joukkoa, höllyvää pintaa joka lainehti sakeassa tupakansavussa, vessassa äijät hetkuttelemassa suonikkaita kyrpiään kourun äärellä, lasettamassa tulemaan vakiovitsiään vauraasta valkoisesta miehestä joka siinä lihaa piteli kädessään vaikka puoli maailmaa jo kuulosti näläkää näkevän ellei nyt sitten sattunut jo oleen puutteesta niin sokia ettei mittään ennää nähänykkään, ja paskaiset naurut päälle, römäkät kumeat naurut jotka iäksi olivat korvaan tarttuneet, niin nauroi miehinen mies, ei sen kintuille tulleet kääpiöt kuseksimaan, ei saatana, eikä kaikenmaailman vinkuintiaanit perkele, ja baari joka oli tupaten täynnä kohmettuneita sormiaan puhaltelevia ukkoja, toisilla pahvinen kahvikuppi kädessään sormien välissä, toisilla rapisevan paperin väliin sinappikääröön survottu tirisevän rasvainen mustanruskea halkeillut kärkkäri kaikilla mausteilla, suu jauhamassa pullein poskin ja puhalteluin tulikuumaa makkaraa, tungosta ja huutoa, hikistä ahtautta mitä sitäkään ei Oulussa juuri muualla kokenut, hän siellä tunkemassa äijien väleistä kuin hämärän haisevan jalkaluolan läpi kohti tiskiä, vantusessa repsottamassa äidin antamat makkararahat, pitkään tinkaamisen ja ruinaamisen tulos, tiukassa hikisen käden puristuksessa ettei vaan pudota, kadota, siellä ryömimässä kuin puitten juurella, äijien päät heilumassa karvalakkilatvuksina jossain etäisyyksissä,suunta kohti tiskiä kohisevassa ihmismeressä ostamaan kärkkäriä, polttamaan suunsa, ahmimaan kuin ei koskaan ja sinapit päälle…

            Ja puhelinlangat lauloivat ja taivaalla loisti kuu, kalpea poika taivasäitinsä varjossa auringon lainavaloa loistamassa.

            Hän meni vessaan, istahti pytylle housuja laskematta, itku tuli heti:

- Mulla on isää ikävä,hän sanoi ääneen ja ihmetteli mistä se tunne äkkiä mieleen tuli.Ei hän muistanut lapsena koskaan isää ikävöineensä.Se oli vain ollut mies poissa, mies elatusmaksukuitissa mutta nyt Vivaldin ja värikynien kautta se oli taas siinä, ikävänä…

            Sitten hän kohensi oloaan ja ajatteli että kyllä perkele hänellä perheellisenä miehenä monesti isää ikävä tulikin.Niissä olosuhteissa.