Niemelä tuijotti käsi poskella viran vakituisen haltijan seinälle laittamia perhekuvia – äiti kolmen lapsensa kanssa hymyilemässä kuvaajalle, vaaleatukkainen pieni poika yksin omassa kuvassaan. Yksi museon tutkijoista, lapseton sinkku oli juorunnut hänelle ylhäällä kahvihuoneessa, että viran haltija oli jo toista kertaa naimisissa ja sen uudella miehellä oli itselläänkin kolme lasta. Niemelä laski, että yhteensä niillä sitten siinä uusioperheessä oli kuusi lasta. Hän oli naisen sijaisena sen äitiysloman ajan. Kuvat herättivät hänessä hämmentyneitä tunteita – oma vaimo oli muuttanut lapsen kanssa etelään elokuussa ja jättänyt jälkeensä pelkkiä syytöksiä siitä, miten kelvottomana miehenä se Niemelää oikein piti, se ei olisi voinut kuvitellakaan tekevänsä Niemelän kanssa toista lasta.Pelkkä muisto vaimon sanoista nostatti happamen maun suuhun.

                      Niemelä haukotteli. Arkistossa ei oikein ollut mitään tekemistä, kevään hän oli kuluttanut kirjoittamalla graduaan puhtaaksi. Toukokuussa olivat tulleet maisterin paperit ja kesäkuussa vaimo oli ilmoittanut muuttavansa, se oli saanut pienestä etelä-hämäläisestä kunnasta viran..

- Niin siinä nyt kävi, se oli sanonut jotenkin vaisun ja alistuneen kuuloisesti kun oli istuttu museon edustalla penkillä kesällä ja se oli kertonut asiasta. Niemelä oli ollut niin väsynyt gradun vääntämisestä ettei hän oikein ollut jaksanut edes reagoida vaimon sanoihin. Ei se eropapereita vielä ollut lähettänyt mutta sitä kai se sitten mietti.

                      Isot tummanharmaat metallikaapit tuijottivat Niemelää kuin pystymättä antamaan vastausta pään sisällä velloviin levottomiin kysymyksiin.Niemelä pyöritteli kynää kädessään, katseli punaisen Barkerin sileää ja uurteista pintaa, antoi etusormen kosketella kynää, laittoi sen sitten takaisin pöydälle, mietti rupeaisiko taas katselemaan arkiston valokuvia. Kuvia katselemalla sai ajan kulumaan – hän oli niitten kahdeksan kuukauden aikana löytänyt paljon omiin lapsuus – ja nuoruusmuistoihin liittyviä kuvia paikoista, joiden olemassaoloa ei olisi enää muuten muistanutkaan.Uudestakadustakaan hän ei ollut muistanut, että silloin 70-luvulla sitä olivat reunustaneet pitkät vanhojen puutalojen rivit.

                      Äkkiä puhelin soi. Niemelä säpsähti.Hänelle soitettiin arkistoon harvoin.

                      Yläkerran keskuksenhoitaja ja kanslisti soitti ja kysyi, että saattoiko se lähettää yhden asiakkaan sinne alas arkistoon. Niemelä naurahti mielessään, asiakkaita kävi niin harvoin että niistä ei kovin kummoista jonoa saanut aikaiseksi.

- Lähetä vaan.

                      Arkisto oli kerrosten välissä ja muutaman kerran Niemelä oli koettanut miettiä ,mikä huone se aikoinaan oli mahtanut olla silloin kun rakennus vielä hänen nuoruudessaan oli palvellut kirjastona. Hän ei osannut kuvitella mitä tarkoitusta varten se huone siinä oli ollut. Arkistoon tultiin kolmannesta kerroksesta kolisevia ritiläportaita. Niemelä nousi tuolistaan kun kuuli portaiden kolinan, meni avaamaan lukossa olevan oven. Kanslisti oli saattanut asiakkaan ovelle asti. Niemelä vilkaisi tummatukkaista laihaa naista ja haistoi sen parfyymin miedon tuoksun, se sai taas vaimon hetkeksi palaamaan mieleen ja tyttären, joka syksyllä oli aloittanut koulussa ensimmäisellä luokalla. Päässä pyöri kuin sotkuinen lankakerä.

                      Ovella seisova valkoista muovikassia kädessään roikottava keski-ikäinen mies näytti kuin väärään paikkaan eksyneeltä. Niemelä peräytyi miehen edeltä takaisin omaan konttorituoliinsa, istahti alas. Mies käveli kasseineen poikittain hänen työpöytäänsä olevan toisen pöydän eteen ja nosti mukanaan tuomansa muovikassin pöydälle.

- Tulin näitä mummon kuvia näyttämään, se sanoi epävarman kuuloisesti.

                      Miehellä oli vaalea lyhyt pusakka, käsi pyrki pusakan taskuun ja haeskeli sieltä paikkaansa samalla kun toinen käsi keskittyi viittoilemaan pöydällä olevaa muovikassia. Muovikassi näytti tyhjältä.

- Tai siis isoäidin kuvia, pusakkamies sitten korjasi sanomisiaan aivan kuin hänen ilmeensä olisi ollut niin tyly että sen oli pakko heti ottaa virallisempi linja sanomisiinsa. Miehen selkäkin näytti suoristuvan, Niemelä ajatteli että Suomen kaikki selkävaivaiset olisi ehkä kannattanut tuoda sinne rankaansa suoristelemaan, toisaalta huvitti kun se hänen tai sitten jonkun muun syyn takia oli alkanut muuttelemaan mummoaan heti kättelyssä isoäidiksi. Mummo oli kyllä hänestä kuulostanut paremmalta, jotenkin herttaisemmalta, isoäidistä tuli mieleen lähinnä telaketjutankki joka vyöryi yli suu puhkuen pyhää vihaa ja raivoa.

            Pusakkamies otti kassista kuvia kourallisen ja levitteli niitä pöydälle ilman sen kummempia pyyntöjä. Hän rullasi jaloilla potkimalla tuolin pöydän viereen, kurotti käteensä yhden kassista ulos tupsahtaneen kuvan ja huomasi katselevansa rusahtavareunaista pahvipohjalle liimattua henkilökuvaa jostain 1800-luvun loppupuolelta. Samoja kuvia olivat arkiston monet pahvilaatikot ja ruskeisiin paksuihin voimapapereihin käärityt porvarisperheiden albumit pullollaan.

            Hetken aikaa vanhan todellakin isoäitimäisen myssypäisen naisen kuvaa katseltuaan hän laittoi kuvan takaisin pöydälle, vilkaisi muitakin samanoloisia kuvia ja sitten miestä kuin selitystä odottaen. Oliko mies aikeissa lahjoittaa kuviaan museolle, monet niin tekivät vaikka useinmiten kuvat olivatkin uudempia, 50-luvun postikorttikuvia kaupungista, kuvia joita joku oli löytänyt ehkä vanhasta pahvilaatikosta vintiltä tai sitten värillisiä 60-luvun lomakuvia, joitten värit olivat jo tuon edesmenneen ehkä onnistuneenkin loman kunniaksi alkaneet haalistumaan ja saivat rannoilla tai milloin missäkin seisoskelevat ja onnellisesti hymyilevät ihmiset näyttämään siltä kuin jokin elämää suurempi voima olisi lopullisesti  pyyhkimässä niitä pois maailmankartalta.

            Perhepotrettia siinä näytti olevan, siloposkista pulisonkiäijää kuin suoraan poliisin rikosrekisteristä, ryhmäkuvia, kaikki jostakin edellisvuosisadan lopulta jolloin parempi väki siinäkin kaupungissa oli alkanut otattaa itsestään tuon uuden hullutuksen mukaisia kuvia kaupunkiin perustetuissa studioissa ja valokuvaamoissa.

            Hän rullasi taas tuoliaan taaksepäin ja otti kasvoilleen ilmeen jonka kuvitteli kuvastavan virallista mutta vähän ihmettelevää suhtautumista miehen esittelemiin kuviin.Mistä oikein oli kyse.

            Mies ryki kurkkuaan selvemmäksi käsi nyt oikeaoppisesti suun edessä niin kuin hänelle ja varmaan sillekin oli jo kansakoulussa opetettu: tärkeintä oli etteivät bakteerit päässeet leviämään pisaratartunnalla, nuo pienet näkymättömät salakavalat otukset.Äiti oli niitä aina hänen lapsuudessaan nimitellyt pasiliskoiksi.Pusakkatakki alkoi selittää olleensa niistä kuvista neuvotteluissa paikallisen sanomalehden, Kalevan kanssa, lehti kun oli tekemässä historiikkiaan ja tuota historiikkia tehtäessä oli käynyt ilmi, ettei lehdellä ollut yhtään nuoruudenkuvaa perustajastaan, sillä nyt sitten oli sattunut mummun peruina sellaisia kuvia olemaan tästä kyseisestä suurhenkilöstä. Pusakkamiehen kasvoilla lainehti jotenkin yhtäaikaa vaatimatonta tekevä ja omaa erinomaisuuttaan piilotteleva ilme.  Niemelää alkoi  huvittaa tuo mummoparka, joka vähän väliä vaihteli identiteettiään herttaisesta mummelista tankkimaiseksi jyräksi ja takaisin.

            Se nosti pinosta yhden kuvan ja näytti sitä hänelle, ilmeisesti kuvassa oli nyt sitten juuri tämä historiikin sivuille kaipaileva lehden perustaja.

            Kuvassa hieman pulleaposkinen paksukalloinen äijä tuijotti Niemelää tärkätyt takinkaulukset ylhäällä kuin yleinen syyttäjä potentiaalista rikollista.Miehen kaulaa koristi ajan tavan mukainen rusetti ja kulmakarvat näyttivät pöyheiltä kuin Breznevillä, ilme oli vakavan juhlallinen ja vähän julmakin aivan kuin tuon silloin uuden teknisen laitteen, kameran edessä olisikin pitänyt näyttää juuri tuollaiselta. Ehkä ihmiset olivat syvällä primitiivisen sielunsa sopukoissa pelänneetkin tuota ihmevekotinta, joka jonkun herra ties minkä kemiallisen reaktion avulla vangitsi ihmisen kuvan jollekin ihmeelliselle aineelle ja sitten valokuvaajan, tuon taikurin omassa pimeässä huoneessa litkujensa keskellä tekemien loitsujen ja salaperäisiltä vaikuttavien puuhastelujen jälkeen tuo kuva äkkiä simsalabim muuttuikin näkyväksi kuvaksi ihmisestä itsestään, siinä oli jotain jumalallista, paratiisimaista, itse ukko ylijumala loihtimassa ensimmäistä ihmistä omaksi kuvakseen ollakseen tuntematta itseään taivaallisessa loistossaan  niin tolkuttoman yksinäiseksi.Mahtoi Jumalalla olla hauskaa kun se päivästä toiseen spatseerasi pitkin taivaan tantereita tuijaamassa alastomia luomuksiaan.Ehkä ihmiset olivat vielä pelänneet sitäkin, että tuo kuva jotenkin sieppasi niitten sielunkin vangikseen.

            Niemelä laittoi kuvan takaisin pöydälle. Vieläkään ei oikein ollut selvinnyt millä asioilla tämä isoäitinsä kuvia näyttelevä pusakkatakki oikein oli vaikka se oli ehtinyt jo näyttää kuvansa ja muuttaa isoäitinsä herttaiseksi mummokullaksi ja takaisin tankkimaiseksi isoäidiksi niin kuin ei oikein olisi tiennyt pitikö sen olla kiitollinen mummokullalle niistä kuvista vai kirota se alimpaan helvettiin, kun joutui noitten kuvien takia seisomaan milloin missäkin.

- Niin...tuota...tulin vähän kyseleen että mikä se niinku olis tämmösten kuvien niinku se hintahaarukka, mitä niistä vois niinku pyytää siltä lehdeltä...

            Mies vilkaisi häntä niin kuin sitä olisi hävettänyt puhua koko asiasta.

            Hintahaarukka sai sen kuulostamaan television tulopoliittista kierrosta kommentoivalta toimittajalta.

            Pusakkatakki katseli häntä hetken empivästi kuin olisi epäillyt mahtoiko tuollainen virkamies ymmärtää mistään mitään, pitkä tukkakin sillä oli, ties mikä hippi joka oli jossakin opistossa lukenut itsensä liian viisaaksi.

- Meinaan että kyllä ne semmosessa isossa   talossa yrittää tämmöstä tavallista jätkäpoikaa kusettaa, mies sitten kuitenkin selitti ja näytti yrittävän kasvoilleen jonkinlaista myötätuntoa kerjäilevää ilmettä.

             Niemelä ihmetteli mistä pusakkamies oli saanut päähänsä, että jokin iso lehti tarkoitti automaattisesti myös sitä, että siellä aina kaupanteossa pientä ihmistä vedettiin objektiiviin niin että urea vaan seinissä lotisi.Ehkä joku saksalainen natsi olisi voinut selvittää moisen mysteerion kertomalla miten tavalliselle ihmiselle piti puhua aina niin, että sen ymmärsi eli selvää suomea. Niemelä ei kylläkään ollut varma oliko suomen kieli yhtään sen selvempi kieli kuin mikään muukaan kieli mutta pusakkamiehen ilme vaati keskittymään siihen, koska pusakkamies jatkoi juttuaan kertomalla ,miten se oli ollut ja itse asiassa jo käynyt lehden toimitusjohtajan, tämän Korkeakiven kanssa neuvottelemassa kuvista, oli siinä neuvottelujen ohessa kierrellyt johtajan seurassa painotaloakin katsomassa.

- Tutut jätkät vähän ihmetteli että mitäs se Sepe siellä toimitusjohtajan kanssa koneita pörrää tutkimassa, pusakkamies naurahti omalle muistikuvalleen ja jatkoi sitten että siinä oli sitten syöty lounaat ja sovittu jo sen Korkeakiven kanssa alustavasti hinnoista mutta hän oli vielä jättänyt kaupat tekemättä, oli päättänyt kysellä hintoja vähän muualtakin, oli kysynyt yhdeltä tutulta valokuvaajaltakin ja se oli käskenyt kääntymään museon puoleen.