Sininen volkkari seisoi maaliskuisen illan hämäryyteen vajonneen aseman takana parkkipaikalla isojen kinosten kupeessa ja oli saada junassa juotujen kaljojen ja sen saksalaisen sairaanhoitajan lähentelyn sekoittaman ja jännityksen turruttaman pään purskahtamaan nauruun, kun mieleen lykki ihan ensimmäiseksi kuvaa siitä toisesta volkkarista, jonka katolle he Juuson kanssa olivat vuotta aiemmin kiikuttaneet polkupyörätelineen ikään kuin kannanottona joukkoliikenteen puolesta ja fasisminvastaisena mielenilmaisuna johon tuo Riemukupla oli tietämättään syyllistynyt olemalla saksalainen kansanauto,Hitlerin ihkaoma  volkswagen, niitä einige hevonen haben grosse munat – koulukunnan isossa mittakaavassa lisääntyneitä perillisiä, jotka putputtavine pakoputkineen ja mainoslauseineen pörrräsivät pitkin teitä kuin haluten unohtaa koko haisevan menneisyytensä ja olla vain auto, voittoisa riemukupla, jota historiasta autuaan tietämättömät kakarat vahtaisivat Rion penkeillä silmät tapillaan.Tai niitä Kirran mainostamia historian opettajia jotka kännipäissään heiluivat ruusu suussaan hautausmaan portilla tanssimassa jonkun narkkarimannekiinin kanssa niin että pitikö siinä sitten miettiä aikuisia lähinnä näistä lähtökohdista – että ne kuitenkin jossain vaiheessa saarnasivat moraalia ja hyviä tapoja ja kunnioitusta ja sitten heiluivat tuhannen vitun päissään jossain hautausmaan portilla ottamassa iloa irti elämästä, ei hän sitä tiennyt, ei enempää ajatellutkaan totesi vain että kaikista assosiaatioista huolimatta siihen voittoisaan riemukuplaan he änkesivät ja lähtivät liikkeelle ja sen mies joka tuon auton käynnisti oli oletettavasti hänen isänsä, biologian riemuvoitto kaikesta kulttuurista ja yhteiskunnasta, Petteri Punakuonon sukua oleva lahjojen jakaja joka ei ehkä omasta roolistaan siinä maailmankaikkeuden persereikään survotussa joulukuvaelmassa ollut niin kovin ilahtunut kaiken aikaa.

- Eikö olekin ruma, sanoi tuo nainen kädellään ulos viittoen heti kun auto parkkipaikalta lähti kiipeämään mäkeä ylös, hän vilkaisi tuota rumuuden kohdetta joka näytti joltakin erikoiselta putkista kootulta häkkyrältä, jonkinlaiselta klemmareista ikävystyttävän oppitunnin ratoksi väänneltyltä häkkyrältä jonka pohjimmaista olemusta saattoi vain arvailla mutta hänen ihmetyksekseen nainen sanoi tuon häkkyrän kallion päälle olevan Rovaniemen jälleenrakennuksen muistomerkin ,hän osannut sitten mitenkään kommentoida sen rumuutta, hyvä kun ehti vilkaista koko häkkyrää vaikka tuon etupenkillä puhisevan naisen moraalisen paheksunnan tuoksun auton sisätiloissa aistikin.Kyllä jälleenrakennus olisi ansainnut sentään paremman muistomerkin.

Vaikka miten olisi kuvitellut että se jälleenrakennusta paheksunut nainen siinä vieressä oli Armi Kuusela rusettireikineen.Oikein maailmankaikkeuden Mis Uni Ver ja Sum.

Nur einige hevonen haben grosse munat, Pera naurahti mielessään kun oli vaistoavinaan tuon naisen paheksunnassa sitäkin , että hän haisi kaljalle, mille sitten olisi pitänyt, hän ei enää jaksanut ajatella aikuisia, ei sitä menninkäisproffaa joka varasteli rahaa vaimonsa kukkarosta ja riiteli yöt ties mistä , ei oravahammasta, ei tuota volkkaria ajelevaa isää jonka muija tuntui jo puhkuvan ties mitä kun tiesi ettei häntä nyt voinut autosta uloskaan heittää keskellä iltaa vaikka miten olisi ollut humalainen kaikkea muuta kuin toivottu vieras, mistäpä hän sen tiesi, aikuiset olivat sellaisia, itse ne tekivät mitä sattuu, latelivat oikeudessa juttujaan ja sitten olivat kuin kunnoitusta vailla eleleviä mafiosoja, paskaako hän siitä, hänelle vain jotenkin se riemukuplan riemuisa antoisuus taas äkkiä pulpahti mieleen, Rion penkit ja naurunräkätys kun hän oli katsellut sen autoparan taistelua voittoon, itkuinen tunne siitä miten pikkuinen poloinen saattoi kisan voittaa kun oikein kovasti yritti vaikka hänen voittamisen halunsa olivatkin sen vuoden aikana valuneet sinne pyhien hindujen kuseksiman Gangesin pohjaan, häntä niin jaksanut kiinnostaa kun oli liian monta vuotta robottina tahkonnut sitä voittamisen maniaa, sitä menestymisen kiimaa mitä ikinä se sitten olikaan ollut, sitten päätynyt politikoinnin kautta kiikuttaamaan jotain saatanan pyörätelinettä jonkun näsäviisaan toimittajanpojan kanssa samanlaisen volkkarin katolle.

- Saapahan äijä miettiä aamulla että mitä vittua, Juuso oli nauraa pärskinyt, hän vähän hämillään silloin tammikuussa vai mitä kuuta se olikaan ollut, talvea kuitenkin kun siinä Pyrinnön nurkilla oli pyöritty, hän asunut vielä Heinäpäässäkin, ihmeissään tuon uuden kaverin tempauksista kun ei sellaisiin sinällään ollut tottunut kentällä eikä muutenkaan moisia kepposia niin harrastanut vaikka lukemiensa nuorten kirjojen perusteella sellainen keppostelu kuului aina välillä asiaan, sitä tehtiin lähinnä onpa kivaa vähän härnätä isukkia mentaliteetilla,  hän niin tiennyt miksi niin kuin hän jotenkin olisi ollut erilainen kuin Juuso, oli kyllä nostannut sen telineen katolle, paskaako hän siitä mitä joku volkkarin omistaja aamulla ajatteli, tuntematon ihminen, ei kyllä sen erikoisempaa tuntenut koko asiasta ja nyt siinä sen toisen riemukuplan kyydissä lähinnä huvittui että mitähän tuo äijä, isukki olisi miettinyt jos joku olisi sen auton katolle yöllä kiikuttanut sellaisen telineen että rupeehan ukko polkemaan fillaria, suosimaan joukkoliikennettä, niitä Koskilinjan busseja missä sunkin isolla rahapörssillä saadaan rahastaja kyllä oikein kunnon penniorgasmeihin mitä ämmään on uskominen ja ei ihan orkkuja sadellutkaan siinä parisuhdebaletissa niin ainakin kunnon raivarit saattoi aina kehittää,  ja siihen mitä se vielä lähtiessä oli muistanut muistuttaa, että pidähän sitä ukkoa vähän hyvänä niin perinnönkin saat ja siinä hän sitten piti sitä hyvänä, haisi kaljalle, muisteli Hildegardia ja ihmetteli sitäkin miten hän niin äkkiä Kirran oli unohtanut vai oliko unohtanut, oli vain antanut jotenkin sen asian vajota syvemmälle itsessään, tajunnut että heille kummallekin oli sen vuoden aikana tapahtunut jotakin sellaista jonka merkitystä, sitä saatanan persereikää he etsisivät vielä monta vuotta eteenpäin, ehkä koko elämänsä, sitä universumin kohtuun survottua persereikää joka joskus räjähti silmille kuin koko maailmankaikkeus ja sitä kun siinä veivasi niin mieleen palasi sekin miten ämmä kerran, hän ei muistanut vuotta mutta sen oli täytynyt olla ennen sen Paten saapumusta joskus 70-luvun alkupuolella, ämmä kuitenkin oli saanut Muhoksella, siellä kaikkien persereikien kotipitäjässä päähän siskon luona kyläilessään kuskata hänet äijän luokse kun oli Riitalta kuullut että äijä on kotimökissään käymässä.Äijä oli ollut kohtuullisen ihmeissään kun he olivat ämmän Datsunilla pamahtaneet sen pienen punaisen mökin pihaan, sen mistä kaikki oli saanut alkunsa, sen mikä oli jo silloin 50-luvulla nököttänyt samanlaisena siinä jokitörmän päällä kuin paskahuussi painajaisessa. Hän oli katsellut koko tönöä ihmeissään, että tuossako he olivat asuneet joskus silloin kun hän oli ollut pieni toukka, konttaileva paskamato, sellainen olemattoman pieni punainen tönö johon poikittain joelle päin selin vanha, pitkä luhistuvan näköinen navetta jossa ämmä niitä lehmii oli hoidellut mitä se usein oli muistanut muistuttaa asiaa kerratessaan ja kokemuksiaan summatessaan.Kuin se oli hoitanut lehmät, koko huushollin ja muut, mutkin siinä sivussa, parkuvan kakaran ja mitään muuta saanut palkakseen kuin haukkumiset että on laiska, saamaton ihminen.Mutta sitä hän ei silloin varmaan siinä pihalla ollut ajatellut,, enemmänkin ehkä kiitellyt mielessään ämmää että se oli älynnyt lähteä litomaan siitä mökistä, kaupunkilaispojan oli ollut varmaan vaikeaa kuvitella viettävänsä lapsuuttaan sellaisessa paikassa missä ei muutama mökkiä enempää näkynyt mailla halmeilla, pelkkiä surkeita peltoja vierimässä alas kohti kapeaa, surkeaa mutaisen näköistä jokea jossain rantapusikoitten seassa ja takana.Ja sekin vähän korkeammalla oleva tien toisella puolen oleva talo oli kuulemma hänen isänsä siskon talo josta talosta ämmä sitten oli moneekin kertaan jaksanut kertoa sen saman kauhutarinan siitä, miten tämä isän sisko oli häntä hoitanut ja miten hyvänä pitänyt vaikka omaa poikaansa oli hakannut silmät sumeina harjanvarrella kuin jonkun oudon raivokohtauksen valloissa ja suoraan selkään niin kauan, että tää kakara oli alkanut parkumaan että elä äiti ennää, elä äiti ennää lyö…Hän ei tiennyt oliko äitikulta lopettanut sen hakkaamisen koska äidin juttu oli aina siinä kohtaa kuin pamahtanut kesken, pysähtynyt siihen hakkauskuvaan kuin se kuva olisi sellaisenaan etsautunut ämmän päähän jonkinlaisena kärsimyksen ikonina jota ämmä aina joskus vilkuili mutta sitten lopetti kuin itseään ihmetellen tuon koko tarinan sanoa tokaisemalla, että hyvä työmies siitä hakatusta pojastakin oli tullut, hyvä työmies niin kuin ei olisi oikein tiennyt oliko tuo hakkaaminen sitten ollut silkka tukeva perusta hyvän työmiehen uralle.Mutta siinä he olivat seisoneet pihalla jonka oli taatusti täytynyt herättää ämmän mieliin paljonkin tunteita mutta joka hänen mieliinsä ei ollut oikeastaan herättänyt mitään, hän oli vain katsoa tollottanut paikkaa niin kuin ei olisi koskaan aikaisemmin sitä nähnytkään. Oliko hän  silloin Kärppien edustusjoukkueen jäsenenä voittoisan venceremos-tunteen viemänä tuntenut lähinnä kiitollisuutta ettei ollut jääty asumaan siihen mökkiin, se kysymys kihahti päähän volkkarin takapenkillä kuin itsekseen kun aisti myös sen vieressä istuvan nuoren, paksuun toppatakiin änkeytyneen tytön vaivaantuneen läsnäolon, vaivaantuneen varmaan jo siksikin että se oli kuullut hänestä, kuullut noista oikeusjutuista ja muusta, pojasta joka jossakin oli ja jolle piti maksaa ja joka oli menestynyt ja joka nyt kuin taivaasta tipahtaneena istui siinä, haisi kaljalle ja oli sen näköinen että vitut mistään välitti, entinen kapinallinen, entinen Markus Kivi, suuri runoilija ja nyt lähinnä Pera, väsynyt ja vittuuntunut abi joka oli saanut lopulta kasattua itsensä kisan loppumetreillä, kirjoitettua paperinsa enemmän kuin hyvin vaikka Inkkukin oli naureskellut mitä.