Puolueen puheenjohtaja näytti harmaantuvine hiuksineen entisaikain herrasmieheltä vaikka olikin entiseltä ammatiltaan autonasentaja. Ehkä tuo arvokas habitus johtui siitä, että sen isäkin oli ollut jo poliitikko, kaupunginjohtajakin ellen väärin muistanut. Puheenjohtaja istui eturivissä ja koetti pitää ilmeensä kun Marva heilui Tiina Taviksena sen edessä runsaine olemuksineen niin vauhdikkaasti että hetken pelkäsin sen lysähtävän läskeineen kansanedustajan ja puheenjohtajan syliin kuin toistasataakiloinen, naispuolinen samurai. Marvan valtava maha poukkoili paidan alta paljaana mutta entisen ministerin pokka piti, kaikkea oli tullut nähtyä niin etteivät köyhän hyytelönä höllyvät läskitkään saaneet ilmettä värähtämään.

                      Hetken aikaa ilahdutin itseäni ajatuksella siitä, miltä puheenjohtajan naama näyttäisi jos Marva tosiaankin lysähtäisi sen syliin. Tiirasin esitystä salin ovelta, olin nähnyt esityksen jo niin monta kertaa, että se lähinnä hävetti. Mutta ehkä tuo uupuneen sielun valitus oli lähtöihin siitä samasta, mistä kaikki muukin syksyllä kokemani. Olin kuitenkin jotenkuten selvinnyt siitä, olin siinä, olin tavannut sen kirjeenvaihtokaverini, eronneen naisen joka asui sen verran kaukana etten tiennyt mitä siinä oikeastaan voisi tehdä. Elämä oli sillä lailla avoin, opiskelin pätevöittääkseni itseni, olin normaali tai ainakin tunsi itseni normaaliksi työssäkäyväksi ihmiseksi vaikken oikein tiennytkään mitä se sitten tarkoitti.

                      Näin äkkiä silmissäni iltapäivälehden lööpin: herrasmies nai avaruuden hirviömäisen zombien, puheenjohtaja haluaa tukevoittaa puolueen otetta todellisuudesta. Oli pakko hillitä hysteeristä naurunpurkausta. Naama punotti mutta pakotin itseni asialliseksi ja jatkoin esityksen katsomista. Puolue sentään ponnisteli vakavasti vaaleissa menestyäkseen ja mitä Ylppö oli selittänyt yhdenkin edustajanpaikan menettäminen tiesi isoa lovea puolueen budjettiin. Sillä tavalla raadollista liiketoimintaa politiikkakin oli.

- Mä joka päivä töitä teen, joka ainoa aamu seitsemäksi meen, Tarja aloitti esityksen ulkoistajan roolissaan tiukkana, tehokkuutta vaativana johtajana ja heilui reippaan ja hilpeän näköisenä lavalle kuin kilon kokaiinia sieraimiinsa survonut Juhani Tamminen.

Marva ja Liinu  tulivat mukaan vähän etäämpää punaiset ja oranssit peruukit päässään, tanssahtelivat puheenjohtajan edessä, Liinu näytti ahmivan omissa eroottisissa fantasioissaan puheenjohtajaa kuin nälkäinen katti, sitähän se kerran harjoitusten jälkeen koirabaarissa oli kohtuullisen estottomin elein manifestoinut jotta miten kovin kiihottavana sen jalkoväli vallan läheisyyden tunsi.Ja tietysti kaikin asianmukaisin elein höystettynä ja tavalla jonka tuo raahelainen, todennäköisesti kohtuullisen paljon aikaa nuoruudessaan kadunkulmissa viettänyt  nykyinen työtön nosturikuski ja anaalihuumoriin mielistynyt yksinhuoltajaäiti osasi.

- Yes yes. se oli ollut hinkkaavinaan jalkoväliään kiihkeän eroottisen tunteen valloissa, niin kiihkeän että minun oli ollut pakko vilkuilla muualle, ehkä jo siksikin etten olisi paljastanut omia himojani.

 Se oli tietysti osaksi ollut pelkkää esitystä, ylikiihottuneen mielen manifestaatiota mutta samalla jotenkin omassa lapsellisessa rehellisyydessään niin vilpittömän aitoa, että minua oli sekä huvittanut että vähän pelottanutkin moinen performanssi.Aina kun mietin sen menneisyyttä mieleen pukkasi kuvaa nahkatakki päällä vittumainen ilme kasvoillaan ihmisiä tiiraileva nuori tyttö joka jyysti purkkaa tai kiskoi tupakkaa posket lommoilla, en osannut sanoa pitikö kuva paikkansa vai tuliko se jostakin oman mieleni pimennoista, josta sinä talvena tuntui tupruavan paljonkin monenlaista mielenkiintoista materiaalia. Röyhkeä, suorasukaisia rivouksia lateleva naikkonen, joka sillä röyhkeydellään peitti alleen muut herkemmät tunteensa. Kapakoiden kruunaamaton rivologian mestari, joka ei alatyyliä kavahtanut.

Koetin kuitenkin jo olla ajattelematta Liinua vaikka vieläkin tunsin sen omituisen imun, joka tuosta naisesta minuun tuli. Liittyikö se noihin fantasioihin ja teatteriin vai olinko vain muuten vain seonnut syksyllä teatteria tehdessäni, antanut omillekin kuvitelmilleni vallan. Aivan kuin minun olisi pitänyt selvittää juuri se, mistä noissa Mustissa Haukoissa ja muissa oikeastaan oli kysymys.

Tarja hoilotti vielä kerran tekevänsä joka päivä töitä. Se oli selvästi kansantalouden asialla, pelastamassa maata työttömyyden ja laiskuuden kurjuudelta.

- Kyl vaan meil Turuses, Marva supatti etäämpää Liinun vieressä ikään kuin kommentoiden ulkoistajan puheita.

                      Tarja hoilautti vielä kolmannen kerran saman säkeistön ja käveli lavaa edes takaisin.

- Sinappia meiltä tulee joka päivä, Marva alkoi kommentoimaan etäämpää kuin sermin takaa ulkoistajaa kurkkiva pahanilkinen penikka.

- Se myytiin Ruottiin, Liinu sanoi.

                      Tarja vetäisi vielä kerran säkeen ja lähti sitten lavalta.Se esitti tarinan konnaa, ulkoistajaa, kaiken pahan alkua ja juurta.

Pihalla kansanedustaja rilleineen oli tullut ennen esitystä minua kättelemään ja vitsaillut, että nekin ulkoistettiin kerran neljässä vuodessa, minulla oli hetken sutinut tyhjää siinä tupakalla rappusten edessä ennen kuin olin tajunnut, että se viittaa meidän esitykseen.

Että tässä oltiin niin vitun tovereita että.En ollut varma mitä sitä oltiin.Yksi työtön maisteri ja ties monettako kauttaan varmisteleva kansanedustaja, terästehtaan luottomies.

En ollut ehättänyt mitään vastaamaan kun se oli jo sujahtanut sisälle, kai sekin oli arvellut että vitsi ei välttämättä mene perille mutta pakko on vääntää kun vaalit tulossa ja kun se Ylpön paskiainenkin tämmöistä köyhien sanomaa heille vaalien alla oli tuputtamass, en ollut varma olinko tullut turhan kyyniseksi vai muutenko vain kansan edusmiehen maireus oli alkanut tympimään.

- Siis mua on alkanut ottaa toi biisi oikeesti päästä, Marva puhahti  huulet supussa kuin väärään tavarataloon eksynyt hienostorouva.

- Ne on päättäneet pelastaa Suomen kansantalouden.

- Joka päivä, sen täytyy rakastaa sitä muijaa tosi pahasti.

- Ihan sikana.

- Tosi sikana.

- Joka päivä..

- Ei lepopäivää, ei mitään, tosta pitäis valittaa kirkolliskokoukselle, jumalanpilkkaa koko biisi.

- Ei ku Matti ja Teppo oikeuteen jumalanpilkasta

- Ei oot mummu uskaltanu mennä kirkkoon ku turun poika on käskeny käyvä töissä pyhänäki

- Siis ihan törkeetä..

- Siis ihan sikasikatörkeetä.

                      Tuttu esitys jysähti taas käyntiin.Marvan ja Liinun letkeä dialogi napsahteli mukavasti eivätkä ne edes unohtaneet repliikkejään vaikka Marva sitä taas autossa matkalla Haukiputaalle oli huolehtinut käsikirjotusplaria hermostuneesti selaillen, että mää en jumalauta taaskaan muista kaikkia… En jaksanut laskea enää monesko kerta se oli. Olin nähnyt niistä suurimman osan milloin jossakin ammatikoulun auditoriossa milloin hikisen pienen ravintolan estradilla ja aina minua jostain syystä vähän hävetti, en tiennyt mikä, sekö että olin kirjoittanut koko jutusta suurimman osan, saanut projektin toimimaan.Nytkin tuo häpeän tunne kiemurteli taas nahkojen alla niin kuin minun olisi vain tehnyt mieli litoa pois paikalta mutta seisoin siinä ja katselin, eihän se esitys raponen ollut vaikka se yksikin vasemman laidan runoilija oli silloin 30-asteen pakkasilla tullut Aittatorin tilaisuudessa minulle supattamaan korvaan kuin suurtakin salaisuutta, että mainettaan parempi, en ollut ehättänyt kyselemään että mitä mainetta, en ollut erikoisemmin mainetta ja menestystä tavoitellutkaan, en mitään, en ainakaan sitä mitä siitä sitten oli seurannut mutta siinä vaiheessa esitykset olivat jo pyörineet omillaan ja minä olin keskittynyt omaan sekoiluuni. Tunsin siis syvää myötähäpeää esittäjien puolesta, koska esitys ei ollut kaksinen mutta samalla olin ylpeä siitä, että olimme sen saaneet aikaiseksi.

                      Olotila oli sillä lailla hitusen kaksijakoinen, Trabantin kaltainen kaksitahtinen putputus yläpäässä että en kokenut mitään suureellisia yhteenkuuluvaisuuden tuntoja salissa istuvia ihmisiä kohtaan, en niitä vihannutkaan, olin kaiketi vain tyytyväinen niin kuin työstään kunnialla selvinnyt ihminen on. Ja toisaalta kuitenkin hitusen häpesin myös omaa aatteetonta niljakkuuttani.

Sali oli täynnä, suurin osa niistä eläkeläisen näköisiä ja miehiä, yksi nainen oli mutta se seisoi keittiössä tekemässä kahvia näille miehille, siinä työväenliikkeen tulevaisuus pähkinänkuoressa ja pihalla kaikilla uudet, tuulitunnelissa testatut japskiautot, takana rankka rupeama sodanjälkeistä Suomen rakentamassa.

Seisoin siinä ovensuussa ja tiirasin esitystä Tarjan vaatteidenvaihdon aikainen tissien jälkikuva mielessäni ja päässä ihmetys että mitähän puheenjohtaja moisesta esityksestä ajatteli, piti paskana mutta koetti kestää, haukkui Ylpön jäljestäpäin että mitä saatanaa sä oot menny tilaan, en minä tiennyt, eikä se kiinnostanut. Projekti oli saatu päätökseen, siinä minä seisoin ja ympärillä henkivät vanhan punamullalla maalatun työväentalon seinät historian henkeä josta en tiennyt mitä se oli sinä päivänä vai oliko enää yhtään mitään mutta silloin elokuun lopulla ja syyskuun alussa yli puoli vuotta aikaisemmin kaikki oli ollut vielä toisin.

Niin kovin toisin.