Tämä oli siis alku. Totta kai sain asiallisen hoidon sytostaatteineen ja sädetyksineen mutta jollain lailla tämä kuvittelu jatkui koko sairastamisen ajan, se muutti muotoaan ja lopulta yksi mielikuva jatkoi matkaansa pääni sisällä koko syksyn ja hoitojen ajan, siitä tuli outo rituaali jota harrastin iltaisin, tuntui kuin olisin sen avulla keskittänyt ajatukseni tuohon mielikuvaan karhusta ja koirasta, susikoirasta, johon minulla oli jo lapsuudesta saakka ollut tietynlainen suhde, kun yhden huoltoaseman seefferi oli aikoinaan käynyt kimppuuni. Liityikö tuo kuva kuolemanpelkoon vai johonkin muuhun, en osaa sanoa, lähinnä piirtelin ikään kuin sisälläni olisi käyty jotain sotaa. Että nuo mutatoituneet syöpäsolut olivat irtaantuneet muun elimistön kontrollista ja päättäneet kehittää jonkun oman selviytymismekanismin ja samalla sitten siinä sivussa tappaa minut. Syöpä kun on sillä lailla paradoksaalinen sairaus.

 

Ja nyt tämä koronavirus monistaa itseään ihmisten soluissa, muutenhan se ei voisi jatka olemassaoloaan. Ehkä minä nytkin piirrän karhun, panen sen vaikka syömään marjoja sisikuntaani. Toiset laittavat nalleja ikkunaan, mikäs siinä, jokainen tavallaan. Onhan sekin yksi tapa koettaa nyt hallita tätä epätavallista tilannetta samalla, kun jatkaa kirjoittelemista – ainahan sieltä varastosta yksi keskentekoinen romsku löytyy työstettäväksi, nyt sellainen johon jopa sain kirjoitusohjeita WSOY:n entiseltä kustannustoimittajalta joten on mistä jatkaa töitä.

 

Alussa kuva intiaanien jälkeen näytti tältä:

 

karhu.jpg

 

 

 

Joten kirvestä heilutteleva intiaani alkoi jostain syystä muuttua karhuksi..ehkä siksi, että tarvitsin jonkun tuota epämääräistä rakkia suuremman otuksen avukseni. Sellaisen joka pistelee tuollaisia rakkeja poskeensa, tosin rakin raatelemisen kuvitteleminen tuotti vaikeuksia ja muutinkin kuvitelmaa seuraavassa vaiheessa enemmän kesyttämisen suuntaan, mielikuvat vaihtuivat sillä lailla oudosti.

porin%20karhu.jpg

 

 

Ja tämän viimeisen version vetäisin Eevan ollessa kylässä ensimmäisiä sytostaattihoitoja odotellessani, olo oli jollain kummalla lailla ristiriitainen.  Karhuko tuo otus on, joka käy paskapalleroksi nimittämäni olion kimppuun, koiralta se ei näytä, jostain syystä nimitin sitä nyt paskapalleroksi, olinhan jo infektio-osastolla jotenkin todennut, että nyt menivät Kovaniemen pojan paskaröörit tukkoon. Sairastaminen oli sillä lailla outoa puuhaa, olin osastolla jalkaan tulleen ruusun takia, ruusun josta tänä päivänä arveltaisiin että ehkä joku lapsuudessa sairastettu vesirokkovirus oli päässyt uudestaan vauhtiin vietettyään elimistössäni vuosikymmeniä ihan rauhaisaa oloaan.

 

Ja syksyn mittaan keskityin sitten kesyttelemään tuota rakkia, maanittelin sitä mielessäni ruokakupille vaikka se epäluuloisesti kyttäsikin, siitä tuli outo olo aivan kuin olisin ajatellut, että sitäkin piskiä oli rääkätty. siksi se oli niin epäluuloinen…Se oli aivan tosi kuvitelma, saattoi olla että ajattelin jotakin lapsuuteni ihmistä, isäpuolta ja sen outoa käytöstä, en osaa sanoa mitä kaikkea tuo kuvitelma toi mukanaan mutta sain kyllä piskin syömään kupista, mitä se sitten tarkoitti, en tiedä mutta sillä lailla sen syksyn hoitoja ja sairastelua hoitelin…