Se sama porukka näytti istuvan siinä ovensuussa loosipöydässä puhelinkopin ja hedelmäpeliautomaatin nurkilla aina kun hän sattumoisin oli kaupungissa ja siinä pubissa pistäytymässä. Yleensä hänellä ei kaupunkiin ollut asiaa ellei aikonut käydä kirjakaupassa ostamassa värejä tai muuten vain sai päähänsä ,että oleilu siellä pienessä pitäjässä alkoi käydä hermoille. Sama porukka, samankuuloista naurua ja puhetta, paikallisia äijiä kuluttamassa aikaansa, ehkä sen laman työttömiksi nujertamia niin kuin hänkin vaikkei hän itseään työttömänä oikein osannut pitää, hän kirjoitti, maalasi, piirsi ja olihan siinä perhekin, kaksi lasta ja ylirasittunut sosiaalitoimen urakuvioihin eksynyt vaimo. Samanlainen oudoksuva vilkaisu kun hän meni pöydän ohi ja tiskille ostamaan tuoppiaan, katse kuin tympääntynyt, väsähtänyt kysymys: kukahan toikin tyyppi oikein on…niin kuin työttömyys tai jokin muu raiteiltaan pudonneen ihmisen hämmennys olisi loistanut noista silmistä yhtä aikaa ihmettelevän ja vihamielisen oloisina, niin kuin niillä olisi ollut mielessä syyttää jotakin siitä kaikesta mitä paskaa niille siinä 90- luvun alun härdellissä oikein oli tapahtunut ja jota ne eivät oikein itsekään ymmärtäneet, korkeintaan saattoivat ruveta haukkumaan paikallista valtiovarainministeriksi ylennyttä kokoomuspolitikkoa, joka happamin ja kiukkuisin naamoin ilmaantui vähän väliä televisiouutisiin kertomaan huonoja viestejään, valtion tolkutonta velkaantumista ja sitä että joutui pitkin maailmaa kerjäämään tälle holtittomalle laumalle itku silmällä lisää rahaa, haukkumaan ihmisiä laiskoiksi sosiaalipummeiksi jotka vain valtion rahoilla litkivät kaljaa päivästä toiseen.

                      Elleivät ne sitten sattuneet arvaamaan että maalta, niitä maalaisia jotka päiväseltään lähikunnista tulivat käymään siinä kaupungissa, kävivät kaupoissa, kirjastossa, sairaaloissa, ehkä istahtivat siihen pubiin vähän hämillään ja varoen, sen hän oli ollut näkevinään joskus, vähän huvittuneenakin, entinen kaupunkilainen joka nyt oli muutaman vuoden asunut maalla, rauhallisemmissa oloissa, paikassa jota jotkut varmaan kutsuivat hitaaksi ja hämäläiseksi niin kuin vitsin tapaan, toiset kehityksestä jälkeenjääneeksi maalaispitäjäksi, milloin miksikin, hän vain hämmästeli kaupunkia niin kuin olisi nähnyt sen aina ensimmäistä kertaa, senkin kaupungin vaikkei se edes ollut mitenkään iso taho raponen kasa taloja kaupungiksi siinä ihan pääkaupungin lähistöllä…että niin paljon ihmisiä, liikennettä, autoja ja vilskettä kuin kaikkea olisi ollut liikaa, liian paljon, niin tavaroita, ihmisiä kuin autojakin. Joskus hän kuvitteli, että tosi maalaiselle jos sellaisia nyt vielä oli siihen kaupunkiin muuttaminen olisi ollut melkoinen elämys vähän niin kuin hänen äitinsä sukulaisilla, äidilläkin kun ne silloin joskus 60-luvun alussa olivat sieltä kaukaa Kuusamon korvista Ouluun muuttaneet, seisoneet ehkä tumput suorina jossakin huoltoasemalla lappu kourassa häpeissään kyselemässä osoitetta, että tänne pitäs löytää ku se Arttu siellä assuu, osotteen laitto, oikeen kirjottaa öhötti että tuu se sinähi jo sieltä korvesta kaapuntiin, täällä sitä on elämätä ettei tarvihe niitten pupujussien kanssa elämää pelehtiä ikäsä, että mistähän sitä tämmösen paikan tästä kaapuntista löytäs..sitten jysähtäneet siihen naama punaisina helottamaan kun joku leuhkaoloinen, purkaansa jauhava huoltoaseman tai ties minkä baarin myyjä ääntään venytellen koetti sitten tälle maalaisparalle nauruaan pidätellen selittää mistä sen Artun nyt sitten oikein löytäis kun sitä nyt oikein tuohikontti selässä oli lähetty ehtimään…

                      Siinä sitten katsella sitä purkkaansa jauhavaa leuhkimista naama raivosta punehtuen kuin olisi päättänyt ikuisiksi ajoiksi panna tuollaiset tyypit mieleen, tiedä millä pimeällä kadulla ne jonain päivänä vastaan puikkelehtisivat.

                      Ei hän oikeita maalaisia oikeastaan tuntenutkaan ellei serkkupoikia luettu sellaisiksi, niistä pari ei ollut kaupunkiin muuttanut, kaksi mielenterveyssyistä eläkkeelle jäänyt äidin vanhimman veljen poikaa vaikkei hän niidenkään elämästä mitään tiennyt, nähnyt viimeksi joskus 80-luvulla ukin hautajaisissa, sitten kumpikin tappanut itsensä mitä hän oli kuullut, pappi lohdutellut äitiä hautajaisissa että ei ihan ensimmäisiä tapauksia sitä lajia niillä selkosilla sinäkään vuonna,  niin että sitäkin siinä sitten tuoppiaan hörppien sopi pohtia jos pohti, kun ajatus siellä etelähämäläisen metsämaiseman keskellä oli lähtenyt piirtämisen ja muun luovan mielentoiminnan myötä liitelemään kohti Kuusamon päätalomaisia selkosia,  miettiä ostamaansa kuvataidekirjaa, selailla sitä taas tuo outo kiihko mielessä kun katseli kuvia, outoja ikkunoita johonkin toisenlaiseen todellisuuteen ja sekoittaa tuo omalaatuinen lievän kiihottunut , nuoruuden peliajat mieliin palautteleva tunne siihen nurkassa istuvaan porukkaan, jonka puheita ei voinut välttyä kuulemasta vaikkei osannutkaan sanoa mitä tekemistä niillä puheilla sitten olisi ollut Kleen taulujen kanssa, se oli sillä kertaa ollut hänen ostoksensa, hän ei voinut olla ostamatta, siitä oli tullut hänelle kuin maniaa ja sitten kotona oli pakko kokeilla miltä maailma Kleen silmin oikein näyttäisi.

                      Hän oli jo asiansa hoitanut, bussi lähtisi parin tunnin päästä, iltapäivälehti siinä luettavaksi niin kuin se olisi ollut ainoa asia jonka hän osasi tehdä kunnolla, pelkästään olla, lueskella lehteä, antaa keskipäivän raukean hämärän tulla, katsella tikkataulun vieressä oleilevaa vähänpukeista olutmainoksen naista, joka katseineen kutsui ties mihin ihanaan nautintoon tai muistutti ikävästi aikoinaan mainostoimistossa vietetystä surkeasta ajasta.

                      Joku siinä keskustelussa kuitenkin sillä kertaa kiinnitti hänen huomiotaan vaikkei hän tavallisesti jaksanut perustaa siinä mitä äijät porisivat, haukkuivat poliitikkoja, valtakunnan työllisyyspolitiikan varsinkin, kaikki yhtä ja samaa kelvotonta roistosakkia, juorusivat ihmisistä joiden nimet eivät sanoneet hänelle mitään, nauraa rähättivät tai jankkasivat jostakin iltapäivälehden esiinnostamasta aiheesta ikään kuin tarjoten hekin mielipidettään tuohon epämääräiseen julkiseen keskusteluun jota toimittajat kävivät keskenään. Ehkä se oli ääni, siihenkö hän kiinnitti huomiota, se kuulosti tutulta, oli samalla tavalla miehekkään kova ja määrätietoinen kuin yhden hänen opiskeluaikaisen tuttavansa joka oli kotoisin juuri siitä kaupungista. Ehkä se oli se ääni, niin omituisella tavalla kaikkia sävyjään ja murrettaan ja painotuksiaan myöten kuin kopio hänen tuttavansa äänestä kuin koko ääni olisi kopioitu jossakin äänikopiokoneessa ja survottu tuon hänelle oudon miehen suuhun tai pantu kiertämään pitkin kaupunkia olemaan sen kaupungin kaikkien miesten ääni, rautatie – ja teollisuuskaupungin miesten miehinen ääni.

                      Hetken aikaa hän oli niin hämillään äänen tuttuudesta, että oli jo nousemassa pöydästä kuin mennäkseen moikkaamaan, menisi ehkä vessaan ja siinä sivussa vilkaisisi että oliko Pystypekka tosiaankin paikalla vaikkei sen kyllä pitänyt olla, sehän oli päässyt töihin siihen karavaanareiden lehteen ja kierteli matkustelemassa ympäri maailmaa toimittajana, tuskin se jonain arkipäivänä istuskelisi pubissa puhumassa paskaa niin kuin joskus opiskeluaikoina vaikkei se silloinkaan kovin usein ollut töiltään siihen ehtinyt, sitten kun oli ehtinyt se oli kiskonut yötä päivää viinaa muutaman päivän niin että jätkät olivat alkaneet vuorotella sen kaverina sen ilmaantuessa kaupunkiin päätään paikallislehden toimittamisen aiheuttamista kivuista ja säryistä hoitelemaan koska kenenkään maksa tai pää ei tuntunut sen, sotaveteraanin pojan perässä enää pysyvän. Nyt se kuulosti rauhoittuneen, sillä oli perhettä, lapsi jonka kasvattamisessa se kuulosti käyttävän tiukkoja otteita, he olivat siitä yhden mökkireissun aikana keskustelleet ja se oli sanonut, että lapsille piti olla tiukka, se pani tytön nukkumaan kahdeksalta, ovi kiinni ja lapsi sinne yksin, se oli siitä ihan oikein, hänen oli ollut vaikeaa hyväksyä niin suoraviivaista toimintaa, se tuntui tylyltä muttei hän oikein vastaankaan sen erikoisemmin osannut sanoa – oman tyttären kanssa sai saikata puoleen yöhön ennen kuin sen sai nukkumaan, idealistit se oli nekin haukkunut, sanonut ettei ihanteista ole mihinkään, hän oli koettanut puolustella ihanteita että kyllä kai niitäkin tarvittiin jos ei muuhun niin ainakin ohjaamaan käytöstä johonkin suuntaan, muuten sitä olisi oltu aika eksyksissä.Kuulosti kyllä siltä etteivät hänen selityksensä olleet sille kelvanneet, ehkä se oli alkanut vain näkemään maailman sillä lailla ankarana paikkana että kaikenlaisen paskanpuhumisen aika oli ohi, sitä oli yliopistolla vielä saattanut harrastaa jonkun itsensä sivistämisen nimissä mutta nyt oli tosi toimen vuoro, ehkä se vain oli nuoruutensa harharetket käynyt läpi ja keskittyi siihen zeniläiseen jousella-ampumisen taitoon missä oli tarkoitus olla keskittymättä yhtään mihinkään, ampua vain niin kuin sotilas sodassa, lakata ajattelemasta ja panna hommat haisemaan.

                      Sitten kuitenkin ajatus siitä ,että se olisi siinä pubissa tuntui lähinnä hölmöltä, ehkä vain hänen yksinäisen mielensä toiveikas sepite, töissähän se oli, toimitti lehteä, oli saanut paikan heti Nepalista Unescon hommista palattuaan, se oli vaimoineen yhden kyläilyn aikana esitellyt kuvia, kehunut työtä ja palvelijoita joita niitäkin oli töihin kuulunut, haukkunut kyllä sitten samaan kuumaan Unescon ja koko homman aika hyödyttömäksi puuhasteluksi, hän vähän virnuillut että homma kuitenkin kelpasi, kuulostellut häntäkin mukaan johonkin lehdentekoon ennen kuin paikan oli sitten saanut, sekin varmaan huomannut Nepalin jäljiltä että Suomessa lama ja puoli miljoonaa ihmistä vaelteli toimettomana pitkin katuja ja kuka missäkin, työvoimatoimiston seinät tyhjinä avointen työpaikkojen ilmoituksista. Vanhan kotitalonsa yläkertaan se oli muuttanut, äiti, leskirouva asusteli alakertaa, pulska, hyväntuulinen vanha rouva.