Ristolainen otti kynän käteensä ja alkoi kirjoittaa:

                      ”Rakas päiväkirja, niin kai minun pitäisi kirjoittaa koska sinä taidat tällä hetkellä olla ainoa joka minua enää rakastaa tai kuuntelee, minua nimittäin on jo kesästä saakka vaivannut tunne siitä ettei kukaan, ei niin vitun kukaan ymmärrä minua.Ja vaikka jollain järjenrippeilläni tajuan että tuo itsesäälinsekainen tuntemus on naurettava se ei jätä minua rauhaan.Joka kerta kun Satu aukaisee sen happamen ja päivä päivältä piukemman näköisen suunsa minulle tulee tuo sama tunne; yhtenä iltana minä itkeä pärskin Sadun nähden olohuoneessa kun muistin miten joku typerä luokanvalvoja joskus kouluaikoina ei ymmärtänyt minua, vaahtosin siitä miten kukaan ei tajua miltä tuntuu kiivetä näitä yhteiskunnan rappusia ylös ja mitä kaikkea minä siinä vaahtosinkaan, kaikki tuntui tulevan vain jostakin enkä oikein voinut itselleni mitään, minä vain itkeä pärskin ja puhisin kuin joku helvetin nuhainen siili ja Satu katseli, ei mitenkään myötätuntoisin ilmein vaan enemmänkin kuin arvioiden miten kaheli minä jo olen ja olisiko syytä lähteä lätkimään ennen kuin mitään pahempaa sattuu.rakas päiväkirja joka taidatkin tällä hetkellä olla ainokainen joka tätä grandioosia narsistia ymmärtää, on nimittäin niin että tämä kohtalokas pakina kaikkine seurausvaikutuksineen huolimatta kokemuksistani journalismin alalla näyttää nyt karanneen käsistäni kuin lauma vallattomia hyttysiä ja minulla on olo kuin yrittäisin paimentaa sääskiä Suomen suvisessa kesäyössä, olen joutunut niin sanoakseni hyttysten koston kohteeksi ja pitäisi kai sanoa vain että mitä menin vertaamaan tuon auton antennia hyttysiin, koko juttu tuntuu lepattavan käyttääkseni Mielikäisen ohjelmaideasta peräisin olevaa vertausta kuin köyhän talon porsaat pitkin pitäjää, en tosin pidä kovinkaan paljoa moisesta porsaasta mutta se johtunee siitä että kuvittelen Mielikäisen ja sen vaalean toimitussihteerin tekevän noita omia pakinaohjelmiaan öiseen aikaan kahdestaan studiossa ja kuvittelen tietysti muutakin mikä ottan huomioon oman avioliiton surkean jaman aihuettaa minulle kiusallisia tuntemuksia ikäänkuin minulle mitenkään kuuluisi ketä päätoimittaja öiseen aikaan studiossa nussii mutta sehän ei olekaan tämän tunnustuksen aihe vaikka kkeväästä saakka onkin vituttanut koko perhe-elämä, minä kun kuvittelin että upseerin rouvan tuohtumus olisi ollut ainoa seuraus koko pakinasta ja sitäkin pidin silkkana niuhottamisena, ihmiset eivät näytä ymmärtävän viestinnän olemusta tai sitten minä olen juuri sellainen moraaliton niljake joksi Satu minua joskus kutsuu vaikka keväisten veisujen jälkeen en enää tiedä kuka mitäkin tässä perheessä oikeasti on, ehkä upseerin rouva pitää minua edelleenkin jonkinlaisena pitkätukkaisena kommunistin alkuna,ainakin se muistaa joka päivä töissä nykysin naljailla että et sinä vaan tästä nyt ole juttua tekemässä kun hän tässä näin sano... ja sitten se vetää tietysti päälle somat ivalliset naurut suusta ulos pöllähtävän tupakansavun kera.

- Ei en mä nyt tällä kertaa ole tästä mitään juttua tekemässä, mä siihen sanon kohtuullisen kiusaantunena ja kiusaantunuthan minä olen ollut siitä lähtien kun sain sen palkinnon, kaikki tuntuu niin helvetin kummalliselta, näen öisin omituisia painajaisia ja riimittelen kuin mikäkin lastenlorujen keksijä pahoista unista painajaisista ja vertavaluvista veitsistä ja vihasta vilun värisyttämästä enkä käsitä hevon paskaakaan siitä mitä minun mielessäni oikein pyörii ja liittyykö tuo kaikki sittenkin tuohon lapseen tai siihen että minusta yksikaksi tuli isä mutta se on nyt sivuseikka ja tuota hattarapään naureskeluahan voi pitää jo hyvänä asiana, se on leppynyt, ei raivoa enää, kai setajusi ettei tässä ihan Suopon kanssa vielä olla tekemisisssä eivätkä radion harmaatakkiset miehet ole rynnimässä ovista sisään vaikka olenkin julkisesti esitetyssä pakinassa ilmoittanut asemalla käytetyn miestä vahvempia kirosanoja.

                      Sen sijaan nämä radion eli tämän aiemmin ainoan ja virallisen valtakunnallisen Yleisradion harmaatakkiset popliiniherrat  syvälle silmille vedettyine huopahattuineen ovat kyllä reagoineet kuulemaansa hyvinkin voimallisesti ja minulla alkaa suoran sanoen olla olo niinkuin olisn herättänyt jonkun  herkkähipiäisen Goljatin päiväuniltaan tai potkaissut sitä ruokkakuppinsa äärellä nokkaansa tuhisuttavaa rakkia niin pahasti  munille että nyt se ravaa minun perässäni jatkuvasti hampaat irvissä ja uhkaa haukata persuksistani palasen eikä koko juttu enää tunnu miltään Tomin ja Jerryn uusinnalta vaan ikävällä tavalla todelliselta.

                      Tietysti tässä voi miettiä moniakin asioita koska kyllähän tuollaisen niinsanotusti tavallisen ihmisen kuten permanenttipään reaktion voi ymmärtää - minähän ammuin sitä pakinallani ikäänkuin puskasta, tein juttuni salaa, en kysellyt lupia koska käsitin asian niin että tässä maassa vallitsee vielä sananvapaus ja varsinkin nyt kun tämän uuden median myötä on kovasti ilmassa pyöriskellyt puhetta siitä miten me vihdoikni voimme ilmaista itseämme vapaasti ja kaikenlaisesta poliittisesta munkkilatinasta vapaina, hengittää ikäänkuin raikasta ilmaa tuon tunkkaisen suuren Urhon varjostaman ja politiikan tunkkaanuttaman 70-luvun jälkeen.

                      Mutta mutta...

                      Pakinoitsijan vapaus ei nyt oikein tunnu kovin hyvältä argumentilta, ei ainakaan Mielikäisen silmissä ,sen voin sanoa.Jos hän olikin aiemmin sitä mieltä että tässä radiossa sopii töpeksiä ihan kaikessa rauhassa niinkuin hän meille siellä koulutustilaisuudessa elokuussa juhlallisesti sanoi niin epäilenpä että hän on ehättänyt jo muuttaa mielipidettään melkien yhtä paljon kuin vaimoaankin.

                      Mutta näyttää siltä että minun vaatimaton subjektiivinen mielipiteeni on pelkkä pieni sivujuonne tässä uuden journalistisen kulttuurin pääuomassa joka mennä porskuttelee kuin itse Mielikäinen läskipohjakengissään pitkin studion puunattua lattiaa.

                      Kävi nimittäin niin että seuraavalla viikolla saatuani kuulla kunniani upseerin rouvalta menin studiolle tekemään uutta juttua ja tietysti uutterana freelancetoimittajana myös kärkkymään maksamattomia palkkioita ja totta kai tapasin Mielikäisen joka alkoi olla aika kaukana siitä elokuisesta palmurantapaitaisesta puuhapetteristä joka maalaili meille kauniita kuviaan tulevan kaupallisen radion funktioista kaupungin uutena tiedotusvälineena, joka valppaasti ryntää palopaikalle heti paloautojen perässä. Enemmänkin Mielikäinen vaikutti nääntyneeltä, posket valuivat velttoina kuin STT:n uutisliuskat printteristä,se näytti siltä erää tyhjentäneen koko pajatsonsa ja seisoi studion äänityspöydän takana litkimässä jotain valkoista nestettä putelista joka toi minulle mieliin lähinnä orastavan mahahaavan mutta en katsonut asiakseni udella moisista lääketieteellisistä asioista yhtään sen enempää koska se vilkaisi minua melkein anelevasti ja sanoi sitten että jospa en enää tekisi enempää niitä ranteet auki ja pää vessanpönttöön juttuja...

                      Täytyy sanoa että olin hämmästynyt koska en mielestäni ollut vielä päässytkään niin pitkälle vaikka yhteen juttuun josta en edes tiennyt minne toimitussihteerin hyllyyn sekin sitten oli kadonnut olin vähän koettanut irrotella kuvailemalla tyyppiä joka Millerinsä luettuaan ja lapsuutensa tragediantajuttuaan käy kääriytymään kuin Jeesus haudassaan anoppinsa karvalankamattoon ja mennä ulisee kaikki vaatteensa päältä riipineenä alasti pitkin korkeaporvarilllisen olohuoneen lattioita ja kirkuu onnesta uuteen regressiovaiheeseen päästyään.

                      Mutta kuten sanottu en ollut varma tarkoittiko Mielikäinen juuri tätä juttua.Hän ei mitenkään alkanut täsmentämään väitettään ja kun minä vilkaisin tuota pulleaposkista puuhapetteriä minusta vaikutti siltä että Mielikäinen itse oli aikeissa vetäistä' ranteensa auki ja tukkia päänsä vessanpönttöön ettei olisi tarvinnut kuunnella jokaviikkoisen puhelinvisailun tuloksia.

- Niinkö, minä siis tyydyin naurahtamaan kohteliaasti, tuntui siltä että Sadun isän, herra professorin purevan ivallinen tyyli oli alkanut tarttumaan minuun, en tiennyt mitä minä tuolla pakinalla olin halunnut saada aikaan mutta siitä lähtien kun upseerin rouva oli tulla tupsahtanut tuohtuneena sitä lehtileikettä kädessään roikottaen asemalle minä olin ehättänyt havaitsemaan jo monenlaisia vaikutuksia.

                      Toimitusihteeri istui äänityspöydän takana ja hymyili, en voinut olla ajattelematta että kyllä minäkin yhden yön sen kanssa olisin voinut suunnitella pakinoita studion lattialla.Keväällä se oli ollut mukana jo toisessa  Tuikun vetämässä suunnitteluryhmässä kun oli istuttu Kirjakhavilassa suunnittelemassa tätä uutta radiota jonka studiossa minä nyt siis seisoin kuin maani ja maineeni myynyt Pilatus ja kuuntelin Mielikäisen analyysiä juttujeni tasosta.Silkkaa itsemurhakamaa...

                      Mahtoiko minussa tosiaankin olla jokin salattu viehtymys itsetuhoon,ainakin tupakanpolton määrästä päätellen se oli mahdollista vaikken sitä itse ollutkaan huomannut saati tiedostanut mutta sellainenhan tiedostaminenahan alkoi olla jo vanhaa kamaa, 70-luvun  vanhojen pierujen puuhastelua jolta 80-luku ja punk kaikkinensa oli tempaissut jalat alta kertaslaagilla.

 - Se me feidataan pois...

                      Ne puhuivat yhdestä ihmissuhdehjelmasta josta minä en tiennyt muuta kuin sen tekijän enkä siitäkään muuta kuin sen että se oli iso nainen joka tuoksui parfyymille ja puhui pehmoisia kuin Anneli Tempakka.Topias olisi varmasti saanut aiheen sanoa jotain siitä miten Veikko 5v. vesipää alkaisi olla varmasti sen ohjelman seuraava haastateltava, Veikollahan alkoi olla niin vitun vaikeaa kun pääkin painoi kolmatta kiloa ja paisui vaan koko ajan enemmän ja enemmän niin että niinkuin Topias kerran sairaalan opettajan kokemuksillaan oli kuvaillut tuota piruparkaa  että "tyyppi alkoi olla sennäköinen että kohta sen päästä puhkee ulos raamatullinen vedenpaisumus".

                      Feidataan kuulosti vaaleatukkaisen kaunottaren suusta sanottuna mukavalta vaikka tarkoittikin käytännössä sitä että sen lihavan tuoksutantan ohjelma lentäisi roskikseen.Mutta se ei sinä syksynä siinä radiossa ollut mitään uutta, ohjelmisto tuntui vaihtuvan vähän väliä eikä minulla edes ollut harmainta aavistusta mitä koko toosasta tuli ulos, en minä sitä ehtinyt kuunnella enkä jaksanutkaan kun en ollut ennenkään juurikaan radiota kuunnellut ja miksi olisi pitänyt - minähän olin siellä vain töissä.

- Mitä Ristolainen..ootko taas aikeissa vittuilla vähän Ylen suuntaan,Mielikäinen sitten loihe lausumaan vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iänikuinen joka koetti nojailla äänityspöytään rennon ja itsevarman näköisenä vaikka näki miten vatsaa kiersi jos ei muu niin ainakin huoli mainosmarkoista ja ohjelmistosta joka näytti olevan enemmän arpapeliä kuin suunnitelmallista yleisradiolinjaa.

- Kuin niin, minä ihmettelin aivan vilpittömästi aivan kuin olisin ollut joku ääliö joka aina ja kaikille vakuuttelee viattomuuttaan samalla tavalla kuin ne potkupalloilijat keväällä stadionilla.

                      Mielikäinen rupesi selittämään että oli käynyt niinkin ikävästi että tuosta pienestä hupailusta jonka se edellisviikolla ties missä ajattelemattomuuden puuskassaan oli antanut minun tehdä ja vieläpä päästänyt sen eetteriin oli tullut seuraamuksia joista hän ei olisi niin juuri siinä markkinapoliittisessa tilanteessa perustanut alkuunkaan.

                      Kuulosti siltä ettei se tarkoittanut sitä Sanomien televisopalstan arvostelua,ehkä se oli lukenut sen, en ollut nähnyt sitä jutun jälkeen kertaakaan joten en tiennyt.

                      Röyhkeys on valttia, ei huutanut Saksan poika halttia kun Puolan rajan yli meni ja maa verestä sakeni...

                      Minulla oli varmasti joku ongelma vaikken tiennytkään mikä, tuntui kuin pääni olisi vilissyt verisiä veitsiä, sotaisia germaaneja ja kilpa-aitureitaan listiviä suomalaisen urheiluhulluuden ilmentymiä vaikka minä ulospäin näytin kohtuullisen säyseältä vasta perheelliseksi isukiksi tulleelta mieheltä joka runoilee omenapuiden kauneudesta.

                      Mielikäinen oli sitä mieltä että minun ei kannattanut sanoa enää sanaakaan paikallisesta Yleisradiosta,ei pahaa eikä hyvää, asia nimittäin alkoi olemaan sillä lailla että hänellä,päätoimittaja Mielikäisellä, havaijinpaitahuumorinsa kadottaneella henkilöllä ja kaikesta siitä asemalla tapahtuvasta toimeliaisuudesta vastuullisella ihmisellä alkoi olla murheita jo muutenkin tarpeeksi ja nyt oli päässyt kiitos minun kirjallisen uutteruuteni käymään vielä niin ikävästi, että paikallisen alueradion teknikot, nämä joita Ristolainen sillä tavalla pikkuisen oli nälväissyt pakinassaan...

                      Sitäkö se tarkoitti sitä rattiaan rummuttanutta tyyppiä, minä ajattelin.

                      ...olivat peruuttaneet jo sovitun käynnin uudella kaupallisella asemalla.

- Älä nyt...

                      En minä muutakaan keksinyt sanoa.

- Kyllä, Mielikäinen vahvisti, vierailu oli peruttu ja nimenomaan tämän loukkaavan pakinoinnin takia.

                      Olin kerrankin sanaton, minusta alkoi tuntua että tunsin vain sääliä ja myötätuntoa tuota paljon kärsinyttä päätoimittajaparkaa kohtaan jota oli vielä näin kovasti rassattu yhdellä vaivaisella pakinalla enkä siihen hätään keksinyt edes huomauttaa siitä mitä Mielikäinen itse oli sanonut siitä miten oli hyvä että sielläkin Ylessä oltaisiin uuden kilpailijan takia varpaillaan.Ne näyttivät kyllä nyt olevan enemmänkin kuin varpaillaan, ne olivat suorastaan kääntäneet selän Mielikäiselle ja ilmoittaneet kuin suuttuneet kakarat että ellei se vittuilu heidän suuntaansa loppunut he eivät koskaan tulisi leikkimään Mielikäisen kanssa samalla lootalle.

                      Näin minä sen juuri sillä hetkellä käsitin. 

                      Ja Mielikäinen mulkaisi minua lähinnä niin säälittävästi että minä tosiaankin tunsin pelkkää myötätuntoa tuota ukkoparkaa kohtaan, kovilla se oli, oi että se oli kovilla vaikken olisi mitenkään tajunnut, miten jotkut teknikot saattoivat suuttua moisesta asiasta,eihän niitä oltu edes morkattu koko jutussa,annettu vain vähän ymmärtää että siellä ne istuskelivat autossa naputtelemassa rattia sillä aika kun toimittaja teki juttuaan,enhän minä edes tiennyt mitä varten ne siellä autossa olivat, lähettivätkö ne suorana sen uutisen siitä autosta, editoivat jutut siellä, niin suurta teknistä tietämystä ei minullakaan radion lähetystoiminnasta ollut vaikke miten olisin suorittanut kunnialla tiedotusopin aprobaturin talven aikana loppuun.Illalla pubissa kumottuani muutaman tuopin Mielikäisen murheille ja omilleni sain vielä lisävalaistusta tähän asiaan Rohuselta joka kertoi minulle kun kovasti utelin että nämä yelsiradion tekniseen henkilöstöön kuuluvat henkilöt olivat todellakin loukkaantuneet minun pakinastani ja jos minä olisin halunnut olla Erno Paasilinnan kaltainen hevonen jota niin suuresti ihailin niin nythän minulla sitten olisi ollut mahdollisuus lyödä aivan oikeasti rumpua tästä asiasta, en tiedä mitä Rohunen asiasta ajatteli, tuo aina niin puhelias ja nauravainen Karjalan evakkojen jälkeläinen jonka sanat siinä pubin hälinässä tiskillä suunnilleen samassa paikassa missä Rohunen vuosia aikaisemmin oli pyytänyt minua, vaihtoehtolehden toimittajaa tekemään juttuja ylioppilaslehteen mihin se oli juuri silloin nimetty päätoimittajaksi, siinä mielessä siinä tiskillä olisi voinut kuulla vaikka minkä historian siipien havinaa mutta minä kuulin lähinnä Rohusen sanat kun se naurussa suin selitti minun tivaamisiini että ei kai että kyllä kyllä ja verisesti olivatkin loukkaantuneet, minä kun olin loukannut niitten ammattiylpeyttä.

 - Hä, ammattiylpeyttä, minä mietiskelin uudenkuuloista sanaa.

 - Niin, Rohunen vakuutti.

- Ammattiylpeyttä, sain kakistelua kurkustani hämmennyksen ja huvittuneisuuden sekaisen klimpin ja Rohunen nyökytteli että kyllä kyllä juuri sitä minä olin loukannut.

- MIten ne nyt semmosesta suuttuis, minä vielä ihmettelin ja näin silmieni edessä Mielikäisen joka oli vatsahappoineen joutunut tekemisiin tuon samaisen ammattiylpeyden kanssa.

 - Suuttu ne, Rohunen vakuutteli, itsekin saman puljun toimittajia niin etten oikein osannut sanoa mille puolen kenttää se siinä pelissä oikein sijoittui vaikka olikin alkusyksystä kertoillut pubissa miten Yle oli satsannut koulutukseen ja miten sekin syksyllä pääsi vetämään uutta nuorten ohjelmaa, seikka joka minua tietysti vitutti koska paikallisradion koulutuspuoli oli jäänyt kohtuullisen vähiin.Vieressä seisova Wiiksi-Wallu, Erkki Raatikaiskopio naureskeli että minun kanttaisi nyt olla varuillaan,tiedä miss äminä saattaisin törmätä jhonkin niistä loukatuista teknikoista jotka tempoisivat minua saman tien turpiin loukatun ammattiyleyden nimissä.

 - Mitä vitun mafiosoja ne oikein luulee olevansa...

                      Siihen Rohunen ei sanonut enää mitään vaan poistui salin puolelle, sinne missä pöydillä oli valkoiset liinat ja missä vakiintuneemmat toimittajat ja paikallinen kultuuriväkenä itseään pitävä porukka majaili tuoppiensa ja viinipullojensa äärellä ja minne minulla ei yleensä ollut asiaa koska en tuntenut vakiintuneeni mihinkään ja tavallaan siirryttyäni kaupalliselle puolelle myös välit Rohusiin ja muihin olivat loppuneet jos koskaan olivat alkaneetkaan huolimatta siitä että oli tehty yhdessä lehtiä.Ehkä miä niitten silmissä olin vain pieni paskainen petturi joka oli myynyt itsensä kovin helposti kaupalliselle puolelle, en mitenkään luotettava tyyppi vaikka miten ääni olisi ollut kuin Juicella.

                      Rohusesta en saanut selvää pitikö se moisia teknikkoja niuhoina vai ei, tuskinpa se saman talon väkeä alkoi morkata ede pubissa, täytyihän ihjmisen olla lojaali työnantajalleen jonne se vielä juorujen mukaan oli päässyt kepun jäsenkirjalla, tosin en pitänyt juorun kertojaa kovin luotettavana. koska tämä rovaniemeläisen kauppiaan jälkeläinen kuului niihin agitaattoreihin joilta olivat joukot kadonneet alta vuosikymmenen taitteessa.

                      Runoilija oli uhannu huitaista minua kirveellä päähän huonoista arvosteluista suivaantuneena, Olle oli kuollut, Mielikäinen saisi pian mahahaavan, mikä minua oikein vaivasi, tuntui kuin olisin keräämällä kerännyt ympärillen ivaikeuksia vai olivatko kulttuuripiirit sitä lajia porukkaa että siellä aina sattui jatapahtui, olihan runoilija myös uhannut pieksää minut jos olisi sattunut olemaan sen lajin ihminen että halus tapella niinkuin se osakunnassa kerran oli tullut selittämään ohimennessään.Vituttiko sitä se että sen elokuvaohjaajan tytär oli kerran vuosia aikaisemmin opiskelijoiden kulttuurikilpailun arvioinnissa verrannut minua runoilijaan, kaimaan ja sanonut että minustakin vielä kuultaisiin.

- Susta koskaan mitään runoilijaa tule, jotain surkeeta proosaa voit korkeintaan räpeltää, se oli vielä muistanut povata siinä ohimennessään kuin suolista ennustava oraakkeli ja minä olin ollut vähintäänkin hämmentynyt jo siksikin, ettäse oli pitänyt minun vaatimatonta habitustani uhkailemisen arvoisena.Mielenkiintoisia nämä kulttuuripiirit, ajattelin monesti, yksi kuolemaatekevä runonraapustaja haukkuu toisen kirjantekijän siitä hyvästä että tämä tuskin olisi saanut opustaan kustantajalle ellei olisi sattunut antamaan persettään saman kustantajan palveluksessa olevalle vanhenevalle työläisprosaistille.Perseenjakelija hankkii itselleen porttikiellon kulttuurikapakkaan paiskomalal ikkunan palasiksi.Ja kaiken tämänhyvän päälle Pottu tulee pubissa vittuilemaan että milloin minä olen aikeissa alkaa hajotttaa Hämeenportin ikkunoita.

                      Olinko minä siis joku tekijämies,minähän olin sivariksi lähtiessäni julistanut itseni pelistä pois viimeisessä kirjoittamassani arvostelussa koska en halunnut seisoa kirjavuoren päällä huitomassa muita alas.Hevonen joka nyt martyyrinomaisesti ilmoittaisi muuttavansa pois siitä takaperoisesta ja taantumuksellisesta kaupungista jossa ei ymmärretty kirjallisen ilmaisun päälle vaan kaikenmaailman vanhoilliset ja konservatiiviset piirit olivat oitis häätämässä uljasta hevosta ulos kaupungista.

                      Mutta Mielikäisellä oli muitakin murheita.

- Eikä ne sano mulle enää päivää kaupungilla,se valitti.

 - Ketkä?

 - Ylen toimittajat.

                      Se näytti siltä niinkuin purskahtaisi seuraavaksi itkuun,en tiennyt minä tyyppinä se minua oikein piti tai mitä minusta tiesi, millaisena vesikauhuisena kaikkien vallanpitäjien kimppuun käyvänä verikoirana se minua oikein piteli, ainakin vaalean toimitussihteerin täytyi jollain tavalla olla perillä monista asioista mutta ehkä minua ainkin siitä eteenpäin pidettäisiin epäluotettavana radikaalina joka saattaisi tehdä eetterissä irtaallaan mitä vain, minua ei kannattaisi studioon päästää, jopa rokkari oli luotettavampi, olihan se sentään kirjan ja levyn julkaissut mies. Olisin ollut otettu mutta kun en ollut vaikka siinä avajaislähetyksen pakinassani olisin miten koettanut matkia Paasilinnaa ja vähätellä kaupunkia joka oli minusta vain kaupunki muitten kaupunkien joukossa., Mielikäiselle se näytti olevan enemmänkin, näytön paikka ja vaikka olinkin selvillä noista omista epäselvistä motiiveista sen jutunteossa – muistinhan minä miten olin rynninyt kotiin, pelännyt löytäväni Sadun sen miehen seurasta ja vaikka miten olisin käsittänyt moisen tunnon olevan silkkaa pakkomiellettä niin sen voima oli saanut minut paukuttamaan vihani vimmoissa tuota juttua. Ja nyt oltiin siinä, olin potkinut sen rakin hereille, se ei enää suotunut edes moikkailemaan Mielikäistä ja jollain lailla minulle tuli vain hyvä olo aivan kuin olisin halunnutkin, että joku reagoi. Hyökkäys on paras puolustus silloin kun oma elämä tuntuu menneen täysin sekaisin mutta minä olen lopettanut nyt ne öiset hiippailut, en jaksa enää huolehtia siitä mitä rakas vaimo öisin tekee tai ketä miettii, tuntuu kuin tuo pakina olisi auttanut eniten minua, kääntänyt katseeni taas ulospäin pois sieltä sisäisten tunkkaisten mielikuvien maailmasta missä tunnuin viihtyneen liian kauan, niin kauan että pelkäsin meneväni sekaisin, pelkäsin etten enää tiedä kuka olen tai mikä minussa on mitäkin, varsinkin se yksi tapaus havahdutti minut lopullisesti, Satu oli silloin lähtenyt kaverinsa kanssa iltaa viettämään, hymyillyt taas lähtiessään veikeästi ikään kuin haluten taas vaihteeksi kostaa minulle kaikki edellistalven menot  ja menestyneen miehet öiset poissaolot, ei siinä mitään, siihen asti minä kestin, istuin iltaa, lipitin viiniä, nukutin tytön syötettyäni sille iltapalan, luin satua ja sitten aloin lukea yhtää kirjaa, simpanssin kauneutta – ja kun olin päässyt kohtaan missä päähenkilö, epäonnistunut opiskelija katselee miten lehtimyyntifirman johtaja vie siltä naisen nenän edestä ja nauraa paskaisesti tälle surkimukselle siinä kohtaa minulla tilttasi, olin vähän kännissä, se on totta mutta siinä oli muutakin, olin raivona aivan kuin olisin tuossa miehessä, tuossa nauravassa röyhkimyksessä nähnyt jotain muutakin, jonkun tutun asian, jonkun, en osaa sanoa mutta seuraavaksi minä äkkiä olin vaatekomerossa repimässä Sadun äidin lahjoittamaa turkkia leipäveitsellä riekaleiksi, revin ja revin kuin hullu hetken ennen kuin käsitin mitä olen tekemässä. Tuntui kuin minun olisi pitänyt saada se kirjan paskaisesti naureskeleva kusipää hengiltä, tuntui kuin en enää olisi tiennyt kuka minä olen, no se loppui äkkiä siihen ja loppuillan istuin hiljaa, poltin ja koetin käsittää mikä minulle tuli, Sadulle koetin selittää jotakin mutta en tiedä auttoiko se, en tiedä enää oikein mitään niin että jos Mielikäinen puhuu tuollaisia siitä miten sille ei moikkailla en tiedä jaksanko edes reagoida, lupasin kyllä korvata turkin, en tiedä korvaanko, jotenkin Satu oli vain hiljaa, selitin olleeni kännissä mutta mitä se auttoi, ei mitään ja tässä minä nyt olen, pelkään että koko liitto on ohi, olen töpännyt liian monta kertaa, en osaa selittää tuota vihanpurkausta vaikka koetinkin lyödä asiaa leikiksi – Satuhan on usein valittanut että sen äiti tukkii sille kaikki vanhat vaatteensa joten kaiketi minä yritin vähän helpottaa sen tuskaa – ei minuakaan kyllä moinen paskanjauhuu naurattanut.

                      Ja niin minä  vain hymyilin siinä englantilaisen jalkapallohuligaanin psykopaatin hymyä etten minä vaan nyt tajua koko jutusta enää mitään, että mitä minä muka olen tehnyt,en mitään, vähän pilailin yleisradion kustannuksella ja tässä sitä nyt ollaan.Minkä turnauskestävän potkupalloilijan maailma minussa menettikään.Kävelevän selityssanakirjan.Hekohekoautoautomaatin.Au-tomaatin.Avioliiton ulkopuolella syntyneen tomaatin. Enhän minä voinut ruveta Mielikäiselle selittämään noita turkin puukotuksia ja muita sekoamisiani tai sitä, että koko avioliitto on hajoamassa tai että minä olen itse sekoamassa lopullisesti, en tunne itseäni, käyttäydyn kuin pahin psykopaatti, olen samanlainen kuin se jätkä joka päivän töissä oltuaan varasti mehuaseman kassan, en tietenkään vaikka ajattelenkin, että voisi Mielikäinen vähän puolustaa minua.Mutta ei, olen vain vähäpätöinen pakinoitsija joka todennäköisesti saa mennä, ettei pilaisi tuon puuhapeten mainetta paikallisissa journalistisissa piireissä, en tiedä, en jaksa ajatella vaikka muistankin mitä tuo puuhapete sanoi kun juttua äänitettiin – että ovat sitten Ylessäkin vähän varpaillaan. No nyt ovat enemmän kuin varpaillaan.

                      Olle oli kuollut, minä olin voittanut palkinnon ja siinä minä nyt seisoin, olinko minä aikeissa järjestää skandaaleja, herättää kauhistusta,pahennusta, liittyä kovasti ihailemieni 60-luvun suurten patujen joukkoon paasilinnaksi paasilinna paikalle ärsyttämään sen pienen takaperoisen paikkakunnan kulttuuriväkeä,siitä minulla ei ollut harmainta aavistustakaan koska näytti siltä että Mielikäinen ei ainakaan ollut aikeissa tukea minun ponnistelujani tällä suunnalla.Uusi media ei ollut sitä varten.

                      Vai näyttelinkö minä vain viatonta, olinhan minä kirjani lukenut ja tiesin millä kohua saattaisi saada aikaan, pelkällä vittu-sanallakin pääsi jo pitkälle siinä kaupungissa, naisen genitaalialueen ympärillä pyörivän tabun- ja tarunomaisen hohteen ympärillä ei sopinut laskea leikkiä ja kun näin Mattilan painelevan vihreä maihari lepattaen tekemään juttuaan tajusin jotenkin että aika oli muuttunut, minä en saisi tukea mistään, jokainen teki juttujaan omaan piikkiin ja kyräili muita ja jos minä olin johonkin muuhun tottunut niin sitä porukkaa ei enää ollut.

                      Mielikäistä näytettiin koulittavan tavoille.Minusta koko touhu oli vain pikkumaista,suuttua nyt moisesta nälvinnästä mutta Mielikäinen näytti siltä ettei se kaivannut minun kommenttejani mihinkään suuntaan.Niin että en minä tiedä, taidan lukea nyt tytölle iltasatua Rasmus-nallesta ja unohdan koko jutun hetkeksi, en ole moneen yöhön enää hiippaillut makuuhuoneen oven takana, en tiedä johtuuko se sitten tuosta pakinasta jolla aivan kuin purin kaikkia paineitani joita tämän avioliiton ja isyyden sekavuus minulle näköjään aiheuttaa..sitä paitsi muistin yhtenä iltana taas isän, sen ainoan joka minulla lapsuudessa oli vaikkei se mies varsinaisesti biologinen isäni ollut, muistin taas sen tapauksen ja hämmennyin, sen kun tuo mies riiteli äidin kanssa ja pakotti meidät lopulta juoksemaan sitä karkuun, sen miten se oli sitten kännissä ja yksin jäänyt repimään puukolla sohvia ja äidin hääpukuja, muistin äkkiä jotenkin kummasti sen asian vaikka olinhan minä siitä ennenkin kuullut mutta nyt, nyt se iski minuun kuin leka, minä olin tehnyt samaa peloissani, minä olin ollut joku muu ja tuntui oudolta niin kuin olisin vain äkkiä tajunnut mitä se kusipää olin silloin 60-luvulla tuntenut kun se oli käynyt sen sohvan kimppuun…

                      Ja jotenkin se helpottaa oloa, katson tytärtä ja tiedän, että siihen suuntaan minulla ei enää ole menemistä.