Vaikka nyt täällä kyllä kaivattaisiin jo rottapoliisia, mikä ihme on

rottapoliisi, joka-aamuinen pakkomielle vaivaa minua, se on suorastaan kiusallinen

vaikka tiedänkin, että me ihmiset olemme osaltamme perineen rotan

sydämen ja sen voiman, nisäkkäitä kun olemme vaikka en minä

näistä omista nisistäni paljoa sano, on vain kumma olo,

että siellä se vipeltää viemäreissä, nousee kohta suippokuonoineen, se

kirottu talttahammas niin kuin sinne kalliolaisen kerrostalon

viidenteen kerrokseen, miten, en tiedä, millaisia putkia taloissa on,

tuskin sillä kompassia oli mutta sinne se oli pesänsä tehnyt, millä

elänyt, uutinen ei kerro ja tämä on totta, niin kuin sekin

miten tutkijat olivat katsoneet miten pitkälle rotta putkessa pääsee ja

sehän pääseee pitkälle, minun ei pitäisi lukea uutisia, minun päässäni

on varmaan jotain vikaa, tulisi nyt se rottapoliisi ja  selvittäisi asian

vaikka mikä poliisi se sitten, rottiako se jahtaa, kompastun taas tuohon

kadulle tipahtaneeseen kieleen, ties kenen jättiläisen suusta se siihen,

eivätkä ne poliisit minua usko, väittävät turhan höpöttäjäksi, käskevät

mennä kotiin miehistymään, paukuttavat nokialaisellaan tajun kankaalle

niin kuin se ei jo siellä olisi, ja aamut, ne alkavat kohta olla yhtä

helvettiä kun kuvittelee sitä villansukan harmaata viiksikuonoa, joka

paksu kuin hikisen haisevan miehen pohkeen nielaissut

juuri välipalakseen, häntä pitkä siima, paksu, tuo peräsin

jota se siinä kiilu ilme kasvoillaan läiskyttää päin kaakelia,

että otetaanko matsi.