En osaa laskea tunteja jotka saan odottaa pääsyä jonnekin, joku käy sanomassa että kohta vapautuu paikka, kohta ja kohta, menee tunteja ja tulee päivä, ihmisiä lappaa ensiapuun ja ovet heiluvat ja sitten joskus iltapäivällä minua lähtee joku vahtimestari pukkimaan vuoteella toiseen sairaalaan, niin käsitän sen mutinat kun mennään pitkin hissejä ja kellareita kuin muinaisessa Maxwell Smartissa ja kohta olen toisessa sairaalassa tyhjässä huoneessa ja yksin, joku hoitaja käy kurkkaamassa kiireisenä ovelta että oonko syönyt, on jo ilta tajuan äkkiä kun näen ikkunasta ulos, niinkö kauan olen maannut lääketokkurassa, melkein vuorokauden tajuamatta edes ajan kulua…voihan paska…ja siinä minä istun sängyn reunalla reppuineni, hoitaja lupaa diapamia kohta ja häipyy…

                      Jokin ensimmäinen järkevä ajatus tunkee mieleen, että mitä ihmettä minä siinä teen ja vielä siinä paikassa, johon päädyin silloin kun oravahammas heilui meidän kimpussa, läänille susikoiran repimänä, mikä yhteys sillä kaikella on mihinkään mutta samoissa maisemissa nyt makoillaan mäntyjen katveessa…

                      Ajan- ja paikantaju on vähintäänkin epämääräinen.

                      Ikkunasta näkyy tuttuja mäntyjä hämärässä, missä ymmärrän taas että täytyy olla jo ilta mutta mikä ilta se on vähän epäselvää, koska oli ilta kun ne tyypit kävi kimppuun aseineen joten onko nyt jo seuraava ilta, en jaksa ajatella niin pitkälle, koska päähän änkeää ajatuksen hörökorvan tapaamisesta ja siitä ,että minä nyt saatana soikoon istun siinä sekaisin kuin seinäkello ja koetan arpoa viikonpäivää, vuosisataa ja ylipäänsä sitä kuka minä olen ja siinä ja miksi ja mikä draama on meneillään, ei ainakaan se mitä porukan kanssa tehtiin, Tiinaa ei näy vaikka muuten väsyttää aika vitusti.

                      Katselen tyhjää huonetta ja mietin ,että minun pitäisi olla parin päivän päästä sen saatanan hörökorvan ja sossun puheilla niistä opinnoista ja siinä minä istun jossakin hevon vitun sairaalassa joka mitä yhtään käsitän on kroonikkovanhuksia varten tai jotain ja istun ja istun että en minä perkele tänne jää, määhän tuun hulluksi täällä yksin, pääkin tuntuu vielä sekavalta niin kuin ne jätkät vielä väjyisivät minua jossakin, en oikein osaa sanoa…vainulaiset ovat yhyttäneet urhoollisen Tapanin…puskii ruskii pusikossa vaanii vanhaa viinanhajuista hippiä…

- Tuuppa tänne vanaha hippi niin iskä vähän opettaa kelle saa vittuilla ja kelle ei..

                      Kuulenko sen äänen vielä, en tiedä mutta tuntuu kuin saisin äkkiä raskaan turvakengän potkun kylkeeni, olo on kuin joku helvetin iso kossi olisi tuutannut minut kaukalon reunaa vasten paskaisten naurujen kera. Koko kroppa on kuin  hauras luiden varassa horjuva korttitalo valmiina romahtamaan hetkellä millä hyvänsä.Vanha kunnon Mörssäri, idiootti jo syntyessään, Kastellin kauhu ja kusipää joka survoi sut kuin hyttysen seinää vasten. Rokotti kuin kansakoulun terveyssisar niin että pallea paisui perseeseen asti. Mörssäri. Kastellin lahja maailman idiotismille.

                      Ja kuitenkin järkiparka – jos minulla nyt sellaista on – yrittää jossakin selitellä, että kaikki se mitä koen on vain oman pääni sepittämää draamaa.Olen onnistunut osumaan jonkun muiston kultasuoneen ja se nyt pulppuaa tänä villinä draamana, niin villinä etten osaa sanoa olenko joskus lapsuudessa kokenut samaa vai sepitänkö tätä ihan omasta päästä.

                      Kysykööhän se nytkin että herätinkö ja mitä sanon – että et kun olin muutenkin tuossa päivän pari ihan tokkurassa, että kyllä tämä tästä, vähän vaan viilailen taloudellisen tuottavuuteni menestysreseptiä Kunto Plussan ja oikean lääkityksen avulla, sehän se on Suomen hiihtourheilunkin menestyksen tae, täytyy vaan saada toi lääkitys kohilleen…

                      Kaivan sitten repusta muistivihkon että jos alankin raapustaa paperille sitä kaikkea, joku osa aivoja kertoo minulle että siinä kaikessa on nyt jotakin pahasti pielessä, jotakin, en oikein tajua mutta jotakin, minulle on nyt tapahtunut jotakin mitä en oikein tajua, miksi vitussa minä istun siinä sairaalan petillä pää tokkurana…

                      Ja niin minä kirjoitan…

Ensimmäiset rivit..

Jukka pannaan multiin…kuulen taas sen kammottavan laulun mutta nyt se on siinä kynän terän päässä eikä ahdista enää niin paljoa..

Jukka pannaan multiin kun isi tulee kotiin… tuu tuu tuutilullaa…

Minut siis aiottiin tappaa..Mutta kuka isi ja miksi se minut haluaisi tappaa.Kaikki on niin vitun sekavaa.

Muistan äkkiä sen laulun seinän takaa, sen naisen joka rakasteli niin kiihkeästi ja sitten lauloi ja minä pelkäsin kuin hullu, en uskaltanut olla sängyssä vaan menin olohuoneen lattialle makaamaan ja kuulin miten se nainen nauroi että pelkää…

- Pelkää…

                      Jotenkin tulen myöhemmin ajatelleeksi äitiä ja oravahammasta, sitä pientä yksiötä ja alkovia sieltä kaukaa menneisyydestä jostakin vuodelta 1965, olivatko ne siinä maanneet verhon takana tekemässä ties mitä ja minä pelännyt lattialla petissä tai jossakin, oliko se kaikki jotakin perverssiä toistoa niiltä ajoilta, pikkulapsen pelkoa sekoittuneena siihen humalan aiheuttamaan sotkuun. Kaikki on yhtä saatanan arvailua. Aivan kuin joku viha sanelisi minulle tätä tarinaan, äidin nauru uuden miehen seurassa ja viha…pelkää…lapsen viha, raivo…humalahuuruisten paskamatojen pippaloiden jälkipyykki, pahempi kuin Lahden hiihtokisoissa.

Ei jumalauta miten helvetin sekaisin minä olin ollut ja mitä oli oikein tapahtunut?

Mutta jotenkin tuntuu helpommalta kun saan kirjoitettua ylös tapahtumia, että ensin olivat ne äänet patterissa joita en mitenkään noteerannut siinä kun kiskoin viinaa ja kaljaa heti aamusta asti, miksi, siksikö että tyttären lähtö oli taas kerran paiskannut minut keskelle yksinäistä lohduttomuutta, projekti meni omia menojaan tammikuussa…

Mutta kuta pitemmälle kirjoitan sitä enemmän minusta tuntuu, että pitäisi aloittaa alusta mutta mikä on alku tälle tarinalle, sekö kokemus sieltä lapsuudesta, jossain määrin varmaan niin mutta sitten pitäisi käydä läpi kaikki vuodet, entä jos tässä onkin kyse siitä mitä se kouluttaja meille sanoi – että sankarin pitää haluta jotakin, silloin syntyy tarina ja minä halusin tehdä teatteria samalla lailla kuin nuorena halusin pelata lätkää vaikka silloinkin varmasti sen halun sisällä oli kuin venäläisessä maatuskanukessa monenmoista halua…tekisi mieli sanoa kalua tässä mielentilassa…siellä nuken sisällä on monenlaista kalua mutta se ei oikein kuulosta enää muulta kuin Liinun vetämältä pikkukakkkoselta..

Kalustoa ladulla kuin miesten hiihdon pikaviestissä.

Kuulin vain sen naisen naurun kun ennen sitä oli kuullut sen kiihkeän rakastelun ja venäläiset supattelut…kaikki se ….hulluksiko minä olin tullut…oliko se jonkunlainen psykoosi…sekoaminen…kaikki oli tuntunut niin saatanan todelliselta…niin että miten ihminen aina saa tolkkua siitä mikä on vain oman mielikuvituksen tuotetta ja mikä todellisuutta…minä en näköjään ollut saanut…tuu tuutilullaa…kun isi tulee kotiin Jukka pannaan multiin…ja se pelko joka silloin äkkiä oli hirttänyt kiinni päässäni että se on totta, isi kuolee kohta, isi ja saatanan isi, perkele minä vihasin niitä kaikkia…isiä…itseni mukaan luettuna…pannaan multiin, sinnehän me kaikki mennään ennemmin tai myöhemmin…mutta se pelko…tärisen siinä korituolissa sitten, on ilta ja joku pihalla osoittelee minua aseella vai onko se sormi, ei, en ole tuolissa, olen parvekkeella kun näen sen ja on pakko juosta sisään heti ja kuulen kun ne huutavat että se pelkää…

Missä minä olen?

Omassa painajaisessani?

Taas ne siellä mekastavat…kuuluu jostakin käytävästä vanhan naisen huuto ja se saa minut ajattelemaan, että se huuto tulee lapsuudesta, sieltä missä oravahammas ja äiti tappelivat ja joku vanha nainen ovea varovasti avaten huusi sen näille tappeleville…miten kaikki voikin mennä niin sekaisin…mutta jatkan kirjoittamista…ajattelen jotenkin sekavasti, että se kaikki saattaa olla peräisin sieltä lapsuudesta. siitä kuvasta jonka näin jouluna…paniikki…