Juna lähti kolisten ja vaununvälejään nitisyttäen ja kumejaan hinkaten asemalta liikkeelle.Hän ei tiennyt miten päin olla.hän oli käynyt puhelimessa lennättämisessä ilmoittamassa, että tulossa ollaan ja lauantaina ja hänelle oli vastannut reipas, oikein sairaanhoitajamainen ääni, että tervetuloa, he odottavat kovasti hänen tuloaan ja oikein mukavaa nähdä ja mitä kaikkea se olikaan lirkuttanut,hän ihmetellyt että mistä helvetistä se äijä niin mukavan kuuloisen naisen oli löytänytkin, ei hän  siinä mielentilassa oikein muutakaan ollut jaksanut ajatella, ei kaiken sen jälkeen, ehkä se oli vain sen naisen virkaääni jolla se puhui kaikille, vastassa ne olivat luvanneet olla ja jollain lailla hänestä tuntui vain kummalliselta olla siinä junassa, mahtoiko hän muistella sitä edellistä tapaamista Muhoksella tuon vieraan miehen kanssa vai kaikkea mitä sen vuoden aikana oli tapahtunut, hän ei tiennyt, siellä häntä odotti joku ystävällinen naisihminen ja hän lähinnä paskat jaksoi välittää koko asiasta, häntä niin kiinnostanut, itse asiassa häntä eivät kiinnostaneet aikuisten kummalliset tavat enää yhtään, ei sekään mitä ämmä niistä perinnöistä oli jaksanut jankata kirjeestä kuultuaan niin kuin sekin olisi ollut joku vitsi tai typeryys jonka se suustaan ulos sai mutta Markusta tai Akselia hän ei enää seurassaan vaistonnut, ei mitään niistä tunnelmista, oli vain se kumma hälläväliä fiilis että tässä nyt mentiin isukkia tapaamaan, isukkia jota ei kovin usein ollut nähtykään eikä mitään tietoa siitä miksi asiat olivat niin kuin olivat, mahtoiko se olla oikein niiden pääomapiirien vika, niiden jotka CIA:neineen juonivat milloin mitäkin.Ajatus lähinnä huvitti niin kuin hän äkkiä olisi tajunnut ,että hänellä oli ollut syy paasata niitä asioita mitä hän oli paasannut vaikkei Juusokaan niistä mitään ollut tajunnut ja miksi olisi, sehän oli hänen elämäänsä,ei juuson.

                      Pää vain humisi kuin tyhjyys itse, kuin metsä syyspimeällä kun tuuli hyökkää havisuttamaan lehdettömiä puita, ruohonkorsien vaimea suhina korvissa, olet Mäntyranta, voittajien voittaja, Suomen suuri urho huudattamassa kansaa jonka kärttyisä käsi vain odottaa milloin saisi purkaa pettymyksen kirpeän tunnon niskaasi, sinä petturi, olet mitä olet, haaveittesi hauta, kuolema kirjuri, petoksen pelimerkki, mikä vaan, hauta joka avautuu pessimistin eteen kuin välttämätön isorokkorokotus, olet vimma löytää itsensä, määritellä persereikä universumin kohdussa, olet mitä olet mutta siinä olet, junassa ja istumassa.Pimeä metsä mulkoilee kuin syötävä, nälkäsi näky, ikäväsi loputtomuus.Metsä täynnä pään kirjomia kummituksia, outoja suhahteluja,, ihmeellisiä risuja joita mielikuvitus sepittää joksikin selvemmäksi näyksi, käppyröitä oksantynkiä jota haroo maasta kuin kuivettuneita, käpristyneitä ihmiskäsiä, jalkoihin liiskaantuvia, mätäneviä lehtiä.

                      Vaikka siinä juna tupakkavaunun penkillä hänen mielikuvituksensa ei suostunut kertomaan hänelle mitään, ei vaikka hän oli koko sen vuoden sepittänyt, kirjoittanut, ollut runoilija ja milloin mitäkin, nyt hän oli se tyhjyys josta Markus runoili kirjansa alkuun kirjan jonka hän polttaisi heti kun pääsisi siitä piinasta, hän tajusi sen äkkiä, se oli tuhottava, se oli todisite jostakin, jostakin mitä hän pelkäsi vaikka sitten kun hän lopulta yritti polttaa noita liuskoja hän ei saanutkaan poltettua niitä kaikkia, hän jotenkin käsitti että koko se Markuksen sepittämä tarina olikin hän itse, että ei ollut ollut mitään Markusta muualla kuin hänen päässään, hän oli keksinyt sen itse muttta vaikka hän oli keksinyt sen itse se oli sittenkin ollut totta, se oli ollut se vapaus, vapaus ajatella omilla aivoillaan, vapautta määritellä itse itsensä

 Tunsiko hän sitten oikeastaan siinä junan penkillä vapautta, ettei hän oikein enää odottanut tuolta tapaamiselta mitään erikoista – että sillä ei enää ollut hänelle merkitystä koska merkitys joka tapauksessa oli se persereikä universumin kohdussa ja ehkä tuo mies oli se persereikä joka suunnisti kohti universumin kohtua, mistäpä hän sen tiesi. Hän vain kävisi sen luona,  hänen päänsä oli tyhjä ontto putki jonka läpi hän tuijotti tyhjää avaruutta, kiskoi röökiä ja katseli ikkunasta miten kaupunki taloineen äkkiä muuttui metsän vihreänä humisevaksi, silmissä viliseväksi seinämäksi niin kuin koko kaupunki olisi ollut pelkkää harhaa, unta ja koko maa pelkkää metsää tasaisen vihreänä rivistönä ja loputtomiin, puuta puun perään, kaikki samannäköisiä, kuuset männyt koivut, kaikki haromassa oksiaan kohti taivasta ja valoa, kaikki taistelemassa samasta valosta, kurottelemassa itseään korkeammalle, kasvamassa ja kasvamassa, tuhlaamassa maan nesteitä ja ravinteita päästäkseen entistä korkeammalle, saadakseen imeä itseensä eniten valoa, olla paras, koko metsä kuin hurja taistelutanner jossa jykevät tukit kurottivat lehtinä havisevia päitään entistä korkeammalle, kaikki vieri vieressä ja pystymättä liikkumaan mihinkään. Koko vihreän epätoivoisena vellova puumeri siinä hänen silmissään, paikoilleen juuttunut ja juurtunut kuin haaksirikkoisten purjelaivojen mastohautausmaa joka vihreine rätteineen kunnioitti kauan sitten eksyneen merimiehen muistia, puut siinä kuin paikoilleen jähmettyneet kauhun kanget odottamassa moottorisahan äkäistä ulvahdusta, vimmattuna pyörivän terän raivokasta puraisua, puut, kammottava kaiken vihreän sävyissä silmissä lepattava seinämä jota silmä väsyi tuijottamaan, etsiskeli vaunusta jotain muuta, näki pari solttua kiskomassa tupakkaansa, tuijottelemassa ikkunasta ankeita maaliskuisia maisemia ja kun hän aikansa sitä oli katsellut askel lähti kuin itsekseen kohti ravintolavaunua, menisi ja ottaisi pari olutta, ei siinä enää muuta ollut tehtävissä, hän ei tiennyt olisiko pitänyt jännittää jotakin tai olla jännittämättä ,hän ei osannut odottaa mitään, ei enää sen kaiken jälkeen, lähinnä hän oli turra ja tympääntynyt vaikka toisaalta utelias, pakkohan se oli nähdä tuo mies, jotenkin kaikki tuntui lähinnä samantekevältä ja suunnilleen samalta kuin siinä yhdessä kirjassa josta hän koulussa oli kirjoittanut aineen, oliko se sitten juuri se väärä tunne jota hänen ei olisi siinä tilanteessa pitänyt tuntea vai eikö hän kyennyt tuntemaan muuta, ei osannut jännittää, ei pelätä, ei saanut päähänsä oikein mitään mielikuvaa siitä miten suhtautua tuohon mieheen, korkeintaan sen muiston Muhokselta siitä vuosisadan yrmyimmästä puistotädistä tai ne kellertävänrapisevat paperit, ämmän puheet perinnöistä ja paskaojista, kaiken sen sekavan jota  hän jo vuoden ajan oli kirjoittamalla koettanut selvittää vaikkei niin tajunnutkaan mitä hän oli koettanut selvittää, ei vain ollut mitään selvää tunnetta, välinpitämättömyys enimmäkseen ja se olut jonka hän osti, se ainakin helpotti oloa, toi lämpimän, pehmeän olon päähän, auttoi unohtamaan, sekö oli hänen puolustuksena sille mitä sitten tapahtui koska tapahtui se mitä siinä kirjassakin tapahtui, kaikki räjähti lopulta käsiin, se paska räjähti niin kai hänen olisi se sanottava sille poliisille – että hän ei vain oikein tiennyt eikä se reissu auttanut häntä yhtään enempää tietämään, se vain hämmensi niin kuin aikuiset häntä olivat hämmentäneet tai sitten hän hämmensi itse itseään, hän ei tiennyt vaikka siinä sellin seinää katsellessaan hän tunsi jonkinlaista helpotusta, hän oli roisto, hän oli kiinni, joku oli lopultakin tehnyt jotakin eikä vain katsellut ympärilleen kuin uuno, sitä hän osasi arvostaa koska hän oli jo peliaikoina tottunut siihen että niin tehtiin eikä vain tuijoteltu pitkin seiniä jonkun epämääräisen, vuosikymmeniä vaivanneen häpeän nujertamina ja valmiina syyttelemään ketä tahansa moisesta epämääisestä olotilasta.

                      Mutta siinä hän nyt istui ravintolavaunussa olutpullo edessään ja jokin en tiedä mitä odottaa tunne päässään niin että en odota siis mitään niin kuin hän vain olisi jotenkin sokeana hapuillut tietään eteenpäin, pelkkä väsähtänyt olo jysähti päähän, kirjoitukset kirrat kaikki oli ohi, hän oli katsellut Kirraa voikkasalissa ja tuntenut vain kaihoa, jotain outoa tunnetta sitä kohtaan, jotain joka sai toisaalta huvittumaan toisaalta tajuamaan että hän ei vain saisi tuota naista enää koskaan päästään, ei siksi että se olisi ollut jotenkin niin jumalattoman erikoinen vaan siksi että hän sen seurassa oli kokenut itsestään jotain erikoista jota hän ei ilman sitä taksimatkaa olisi kokenut, tai ilman Markusta, siinä se äkkiä seisoi junan käytävällä, eihän se oikeastaan enää voinut olla siinä kun hän oli päästänyt sen päiviltä, hukuttanut jokeen mutta siinä se nyt vain kuitenkin oli ikään kuin muistuttamassa siitä mistä siinä kaikessa halun draamassa oikeastaan oli kyse – että se kuoli mutta vain hänen kuvitelmissaan. Hänelle jotenkin tuli sääli sitä kohtaan vaikka sen tarina olikin jäänyt kesken mutta jos kuvitteli, että se oravahammas oli sen isä ja sitten se vielä oli joutunut kokemaan siellä paskassa laitoksessa lisää kaikenlaista niin eikö siinä ollut yhdelle ihmiselle ihan tarpeeksi, sitäkin siinä sopi miettiä kun katseli tuota outoa haamuolentoa joka hetkeksi tuli hänen silmiinsä, jotenkin se väsyttikin kun ei olisi enää jaksanut sen pölinöitä mutta pakko kai sitä oli kuunnella kun se siinä oli, hänhän sen oli luonut mikä tuntui jotenkin oudolta niin kuin hän olisikin ollut oman isänsä isä mutta millainen se sellainen isä oli, Jumalako, sehän oli sitten kuitenkin luonut kaiken, jotenkin se tuntui hankalalta mutta samalla selvältä, ehkä ihmiset olivat sellaisia että ne nimesivät oman mielikuvituksensa jumalaksi koska se oli ikään kuin kaiken sen normaalin sekavuuden yläpuolella, jokin tapa vain selvitä milloin mistäkin kusisesta halujen draamasta johon itsensä oli lykännyt niin kuin hän sinä vuonna kiitettävästi oli itsensä kerran jos toisenkin lykännyt ja nyt ikään kuin tuon draaman jatkeeksi oli matkalla tapaamaan isäkseen sanottua miestä josta ei tiennyt mitä siitä olisi ajatellut.

                      Niin että…

                      Parempi vielä hetki kuunnella tuota kusipäätä.

- Vieläkö kuupaa kuumottaa, vieläkö käpylihas  venceremosta tremoloi, parempiko on kuupa kipeenä kärsii vai Kalasnikov aseenaan tuskain merta päin käydä…hä

                      Oli kuin Markus olisi siinä taas käppäillyt risaisessa farkkutakissaan pitkin vaunun käytävää.Hän sulki silmänsä ja antoi sen mennä pois, kuuli naurun käkätyksen korvissaan eikä osannut vastata sen kysymykseen, ei edes tiennyt mitä olisi pitänyt vastata, sanoa että se mies jota hän oli menossa tapaamaan oli syypää kaikkeen siihen paskaan mitä hän viime aikoina oli kokenut, syyttää sitä kaikesta, siitä miten se sen halujen draaman oli pannut liikkeelle sen oikeudenkäynnin takia tai jotain, että se koko paska oli sen vikaa, sen syytä ja mitä sitten, mitä se olisi sanonut, tietämätön tomppeli, puolustellut itseään kertomalla koko katkeran elämäntarinansa, vaatimalla sääliä tai jotain, ei sitä tiennyt, jotenkin hän vain ei enää jaksanut, ei mitään, ei syyttää, ei haluta, ei mitään ikään kuin tuo halujen hullu olisi ollut Markus, kiihkomielinen pelimies omine haluineen haluineen räjäyttää koko se vitun natsikoulun paskaksi vittuun. No sinne päin jos ei muuta, paska vittuun, siemen multaan uutta satoa tekemään siinä kai se maamiehen tietolaarin viimeinen visailukysymys sitten jos niin jaksoi ajatella.

                      Ei enää, hänen teki mieli sanoa.Vaikka silti. Jokin paska oli vielä räjähtämättä mutta hän ei enää tiennyt mihin se tulisi räjähtämään. Silmissä oli sumua niin kuin onnettomuuden soturin taistelutantereella pitikin olla kun tajusi että koko taistelu oli ollut turhaa, ainoa joka siinä hävisi oli hän itse niin että ketä vihata, ketä vainota, mihin purkaa se paska joka päässä oli, siihen mieheenkö jonka hän kohta näkisi, isään kun niitäkin oli niin monta, koko maailmankaikkeuteen, universumin persereikään, Kirraan, kehen, kuka oli vastuussa siitä kaikesta, kuka vastasi hänelle kun hän kysyi, kun hän huusi, raivosi niin kuin hän oli raivonnut koko sen vuoden, nähnyt miten joku Juuso vain nauroi hänen tunnoilleen aks:neen ja kaikkineen, oliko se niin viisas että tiesi jotakin mitä hän ei tiennyt vai niin surkea raukka että lähti litomaan kun tajusi kusseensa bensaa väärään nuotioon, sitäkö ne teinikuntalaiset olivatkin olleet, parempien perheiden kakaroita jotka äkkiä olivat keksineet koulukirjoista pelastuksen itselleen ja hän typerä lätkäpoika joka kapinassaan jäi yksin kun niin myöhään paikalle tuli ja pitikö siitä olla katkera, miksi olisi, hänhän oli oppinut yhtä sun toista.

- Ei sulle kukaan vastaa ellet sä ite vastaa…

- Niinkö meinaat.

- Niin se on.

- Miksi.

- Siksi ku sika käski.

 - Jaha vai sika se käski.

- Sika sika…töpselikuono törtsääjä ite pottupellon kupeesta, gangesin sotkija, jokeen kusija, kaikkien virtsarakkojen äiti…

                      Niin kuin koko maisema olisi peittynyt harmaaseen utuiseen silmiiin, kiskonut hunnun niskoilleen, vaipunut uneen, kuollut, mennyt pois ikä hän sittenkään tajunnut miksi ne olivat hänet pyytäneet kylään, mikä äijään oli mennyt, mitä se ajatteli, tunsi, ei ollut harmainta aavistustakaan, se oli mysteerio jonka kunniaksi hän päätti ottaa vielä toisen oluen.

 Naapuripöydässä humalainen partasuu selvitti laittaneensa pyhäkasetin päähänsä.Sellainen olisi ollut kyllä paikallaan, olisi hoitanut puhumisen hänen puolestaan-Hän halusi vain olla, hän halusi ymmärtää mutta mitään ymmärrettävää ei ollut.Selitykset puuroutuivat päähän. Hän vain tuijotti ikkunasta metsää peltoa peltoa metsää maisemaa, jonka silloin tällöin katkaisi puitten keskeltä esiin vilahtava puinen asemarakennus vihreine vaihdetankoineen, koppalakkinen asemasmies seisoi siinä kuin vahdissa, toi mieleen enon ja sen miten oli kiikuttanut sen aineen lehteen, solidaarisuutta oi toveri vaikkei hän mitään solidaarisuutta tuntenutkaan, vapauttako sitten, ainakin sen että se aina oli tuntunut vapauttavalta niin kuin olisi pystynyt sanomaan jotakin itsestään, jotakin sellaista jota ei muuten olisi saanut sanotuksi tai palautti mieliin sen komeron minne ämmä oli tunkenut, mitähän siinäkin oli ollut tai miksi sitä sitten oli Inkulle pitänyt ruveta selittämään ja miten hän vielä senkin reissun aikana alkoi pauhata ämmästä ja siitä miten sen kanssa sai aina riidellä niin kuin hän olisi tuolta isäksi sanotulta mieheltä kaivannut jotakin sympatiaa, jotakin päähäntaputtelua että sellainenhan se on mutta mitään sellaista ei ollut ilmaantunut, lähinnä se oli tuijottanut vaivaantuneena kun hän oli enimpiä humalaisia höyryjään päästellyt ulos niin kuin se olisi vain ollut välttämätöntä että paskaako mä tässä enää teeskentelemään tai esiintymään jonain kunnollisena abina, tässä on veivattu vuosi jo sellaista Venceremos- tahkoa että paskat mistään, mä vaan nyt oon tässä, humalassa, Kirra on lähtenyt käveleen, mä oon tyhjä, mä en oo mitään, mä paskat välitän ja joku humalainen mies siinä junassa mekasta jostain Lissusta jota se ei saanut iskettyä kun oli niin kännissä ja hän antoi vain maiseman valua päähän, sen oudon tyhjän tunteen, tylsyyden, lumisten peltojen kivettyneet, muhkuraiset selät kuin jättimäisiä käärmeitä olisi makoillut pitkin peltoja, peltoja jotka uinuivat lumivaippansa alla kuin kuolleet, kaikki oli sitä ja samaa ankeutta, maaliskuun maisemaa ja hän oli matkalla jonnekin mistä ei tiennyt, lauantai-iltapäivä alkoi valua hämärän puolelle, kalja maistui vaikka hän koettikin varoitella itseään, että sillä menolla hän valuisi niiden eteiseen selkäranka notkollaan ja ympäripäissään, mikä varmaan olisikin tuolle isukille aivan sopiva yllätys, kauan kaivattu tuhlaajapoika saapuu vierailulle silmät rähmällään ja suupielet kännisessä kuolassa ja alkaa saman tien itsesäälin sekaisen valituksen siitä, miten paskaa elämä oikeastaan on, likat jättää, ämmä on tyhmä kuin saapas, kaikkia kanssa saa riidellä, isäpuoli on typerys ja kaikki muutenkin päin persettä ja mitäs muuta arvon isukki haluaa kuulla siitä mitä viimeisten kahdeksantoista vuoden aikana on tapahtunut, ei ookkaan nähty sitten viime näkemän.

                      Ei niin perkele yhtään. Ajatuksia kieppui päässä kuin myrskytuulen riepottamia lehtiä ja palautti mieliin sen marraskuisen räntäsateen kun hän oli ensimmäistä kertaa rämpinyt sinne lääkärin vastaanotolle unettomuuttaan valittamaan niin kuin se olisi sittenkin liittynyt tuohon mieheen, siihen oikeudenkäyntiin tai johonkin, hän niin tiennyt, siihen että hän sitten oli kantanut ne vehkeet keltsuun, kaduttiko se, ei oikeastaan, niin oli ollut parempi jo senkin takia ettei hän enää jaksanut katsella niitä painajaisia joissa jalat vedettiin alta ja siinä hän meni kuin hyrrä pitkin jäätä.

                      Niin että venceremos vaan sun killuttimilles isukki hyvä..

                      Täältä tulee tuhlaajapoikasi jos sä nyt edes häntä poikanas pidät, ehkä et, samantekevää vaikkei olisikaan ja senkin saisi sitten tuta joku vitun ikkuna ettei hän enää jaksanut sitä kaikkea paskaa.

                      Lasista tuijotti pitkätukkainen tyyppi jonka vasenta suupieltä nyki outo virnistys, hämillinen ilme ja metsä pään takana vilisti kuin irtoseinä junan perässä, kuin se olisi juossut samaa tahtia junan kanssa, pyörät kolkkasivat kiskoilla ,voittamaton maajoukkue oli voitettu, Harlamov pakannut kassinsa ja vitut enää välitti, nukutti, silmät meinasivat mennä umpeen ja hän koetti pitää itseään hereillä tupakalla, viereiseen penkkiin oli ilmaantunut vaaleatukkainen vaaleaturkkinen nainen, joka poltti pitkää Dunhilliä ja pälysi ympärilleen eksyneen näköisenä.Sitten se äkkiä kysyi häneltä, että wenn kommen wir nach Rovaniemi ja äkkiä hän oli siinä änkkänä solkkaamassa lyhyellä saksallaan että wir kommen zu Rovaniemi 19.06 Uhr ja että miten tää nyt sanottiin kun kielioppi oli hukassa viimeisten vuosien lintsauksen takia ja kieli sotkeentua suuhun ja hän näytti kellosta viisaireita että näin ja se kysyi, että saiko se tulla istumaan siihen viereen.Hän nyökkäsi ja siihen se tuli, vaalea turkki vain pöllähti silmissä ja hän ihmetteli ,että miksi sen näköinen nainen kulkee junalla.

Se alkoi selittää saksallaan että mitä ja kuka se oli ja kun näki ettei hän pysynyt perässä vaihtoi englantiin mikä oli ihan ystävällistä, siitä hän sentään jotain tajusikin ja sai selville, että se oli Hildegaard ja jotain ja matkalla Rovaniemelle tapaamaan puolalaista tanssimuusikkoa, johon se oli rakastunut ja kaiken sen selittämisen päälle se hymyili niin vienosti ja kummallisesti, että hän hetken toivoi vain olevansa jossain muualla, hänen päänsä oli pumpulia johon se kevysti pyyhki varpaitaan.Hänkin sai sanotuksi ,että oli menossa samaan kaupunkiin tapaamaan isäänsä jota ei kovin usein ollut nähnyt. Ei varmaa tajusiko se sanaakaan, hänestä tuntui että se tajusi kaiken, ettei kukaan ihminen koskaan ollut tajunnut häntä niin hyvin, hänen teki mieli vain halata sitä ja sitten hän itseäänkin hämmästyttäen pyysi siltä osoitetta että voisi vaikka lähettää postikortin, hänellä oli sen hetken niin hyvä olo että hän olisi voinut lähettää sille vaikka mitä ja se kirjoitti nimensä pienelle lapulle, jonka se kaivoi kassista, se oli tosiaankin Holdegaard ja sairaanhoitaja ja Dortmundista ja hän sölkkäsi taas jotain koulustaan ja muusta mutta se alkoi jo mennä niin vaikeaksi että se vain hymyli urhoollisesti.Sitten se ojensi hänelle hopeisen värisen sytkärin ja sanoi että ota.Ja hän otti ja sai päähänsä että hänenkin piti antaa sille jokin lahja ja hän kaivoi kassistaan Bergmanin ” Kohtauksia eräästä avioliitosta”, jonka hän oli ostanut kai kyvitellen muistelevansa noita piinaavia hetkiä elokuvissa Kirran kanssa jos ne nyt olivat olleet piinaavia ja hän ojensi kirjan sille ja sanoi ,että se oli lahja sekin, kirjoitti kirjan kanteen nimensä sisäsivulle  ja koetti selittää ,että kirja käsitteli ihmisiä ja niitten suhteita, sölkkäsi Bergmania ja kuuluisa mutta tuskin se tajusi, otti kuitenkin kirjan ja laittoi kasiinsa, se oli jotenkin epätodellista, melkein yhtä epätodellista kuin koko vuosi Kirran kanssa, taksimatka ja kaikki muu, kaikkea oli ollut liikaa, sekin matka oli liikaa, hän oli kännissä sillä menolla, hän ajatteli isää ja äitiä, kahta apinaa jotka kävivät toistensa kurkkuun toisin kuin niissä leffoissa, kaikkea ja tuossa tuo nainen hymyili vienosti ,se oli rakastunut, jännitti niin kuin hänkin vaikka hänen jännityksensä oli vain jotain turraa oloa enää, kirjoitukset olivat ohi, niin paljon oli ehättänyt tapahtumaan vuoden aikana ettei sitä sieltä runkkaavan ryhävalaan pohjalta olisi osannut kuvitellakaan.

Nainen tuoksui, hymyili meikatuilla silmillään ja jokin mieletön sympatia jota hän tunsi sitä kohtaan niin kuin he olisivat olleet kohtalotovereita matkalla johonkin tuntemattomaan, kohti tuntematonta ihmistä, toinen ties mitä humpanvätkyttäjää ja hän isäänsä.Hän katseli sytkäriä, hymyiltiin kilpaa kun ei enää mitään puhumista keksitty ja hänellä päässä kevyt unelias olo niin kuin olisi siihen paikkaan halunnut nukahtaa, kuulutus kertoi junan olevan tulossa Rovaniemelle, se alkoi nostelemaan isoja laukkujaan ylhäältä hyllystä, hymyili, sanoi auf wiederseheniä ja hän takaisin ja häntä huvitti, mitähän se kertoisi sille muusikolleen siitä junassa näkemästään humalaisesta nuoresta pojasta, ehkei mitään, ehkä se oli tajunnut hänenkin jännityksensä, kaiken, että heillä oli hetken ollut jokin yhteinen jännityksen kieli jota he olivat puhuneet muista kielistä piittaamatta ja hän muisti taas sen hetken Kirran seurassa kun oli käyty katsomassa sen Chaplinin leffa, sitä hän sitten vielä mietti asemalla kun näki miten Hildegaard katosi taksiin aseman takana ja siinä se sitten oli ollut vanha puinen asemarakennus joka seistä nyhjötti hämärtyvän illan valossa kuin kellertävä kermakakku, ihmisiä lappasi junasta ulos ja aseman edusta oli äkkiä täynnä sinne tänne kulkevia, kasseja käsiä jalkoja pipoja halauksia kättelyitä huutoja ja hän seisomassa siinä kasseineen kuin tietämättä minne mennä, koko sen vuoden avuttomuusrepertuaarissa se ei kyllä enää tuntunut erikoiselta niin kuin hän olisi jo erikoistunut eksymiseen ja väärissä paikoissa oleiluun mutta onnistui silti vituttamaan koska hän ei edes tiennyt minkänäköistä porukkaa häntä olisi vastassa ja missä ne mahtaisivat olla, seisoa siinä vain toopena pälyilemässä ympärilleen, hän ei vain jaksanut muistaa mitlä tuo mies näytti, enemmän hän muisti miltä oravahammas näytti ,sekin oli kummallista, mistä helvetistä hän aina sen naamataulun muisti, mokoman pyssynheiluttelija joka oli kyllä ihan viisaasti ymmärtänyt räjäyttää aivonsa pelolle, mokomakin Neandertaali mutta sitäkään hän ei enää jaksanut ajatella sen enempää, hän ei ollut sen poika, hänen isänsä oli jossakin siellä ihmisvilinässä, siellä se oli tyhjä pää, soikio jonka keskeltä ammotti tyhjä pimeä avaruus, lohduttoman synkkä pakkastaivaan tähtien täplittämä musta avaruus valmiina nielaisemaan kitusiinsa koko maapallon ja hän pälysi arasti sinne tänne kuin olisi koettanut siitä asemalla tungeksivasta väkijoukosta arpoa oikeat, häntä vastassa olevat ihmiset, kaikki tuntui jotenkin saatanan typerältä, kukaan ei juossut häntä vastaan kädet ojossa niin että hän antoi vain väen vähetä,pani palamaan ,katseli kun ihmistä katosi aseman nurkan taakse, autoja lähti parkkipaikalta kioskin kulmilta ja äkkiä laituri oli tyhjä musta muutaman lumihippusen valaisema asvalttikenttä, jonka toisella reunalla aseman harmailla kivirappusilla seisoskeli kolme joutilaan näköistä ihmistä haravoimassa katseellaan junan ympäristöä, ne seisoivat siinä rivissä kuin kunniakomppania ja hän tajusi, että niiden täytyi olla se porukka, tumppasi tupakan jalkansa alle ja lähti kuin varoen kohti niitä,se tytärkin oli siinä ,se josta ämmä oli onnistunut lohkaisemaan että kumma kun se sellasen akan otti jolla jo oli lapsi mikä kuului taas tuohon en käsitä äitini lausuntoja sarjaan.